Saaristojoogaa ja hiljaisuutta

Viime viikko oli jonkinasteinen kotiinpaluukaaos. Juoksentelin paikasta toiseen näkemässä kavereita, joogailemassa, hoitamassa asioita ja taas näkemässä lisää kavereita. Oli ihanaa, joskin varsin haipakkaa. Lauantaina aamupäivällä hyppäsin bussiin, ja nyt olen sitten viikon joogailemassa saaristossa. Lisää joogaa siis, mutta myös viimein pakollinen pysähdys. Täällä on varsin vähän tuttuja, muutamia toki, mikä on kivaa. Varmasti uusiinkin ihmisiin tutustuu, mutta valtavaa tarvetta ei ole nyt olla supersosiaalinen. Ehkä täällä on nyt mahdollista olla hiljaa ja hieman itsekseen, koska kotona oli nyt vain liikaa kaikkea. Jotenkin pitäisi vähän sulatella kaikkea koettua, muttei sitä voi ehkä aktiivisesti tehdäkään. Ainakaan jos koko ajan juoksentelee lounastreffeiltä kahveille ja kahveilta kyläilemään. Ehkä tyhjä tila tuo ajatuksia, jos on tuodakseen.

Heräsin viiden jälkeen ja tein harjoituksen. En ole ikinä herännyt yhtä paljon viideltä, kuin tämän vapaan aikana. Toisaalta ajalla ei ole enää samalla tavalla merkitystä. Voi nukkua päikkäreitä ja mennä ajoissa nukkumaan. Kukaan tai mikään ei pakota mihinkään tiettyyn rytmiin. Kesällä on valoisaa läpi yön, joten aika samantekevää mihin aikaan nousee. Aikaisin heräämisen kammoksuminen on teinivuosina keksitty mörkö, josta voi jo päästää irti. Kunhan vain nukkuu riittävästi.

Jotain jatkoajatuksia on tullut. Olo on edelleen todella kevyt. Ja hyvin optimistinen kaiken suhteen. Mitään täydellistä uran tai ammatinvaihtoajatusta ei ole tullut. Joogan opettaminen päätoimisesti ei ole minun juttuni. Ainakaan nyt, tuskin päätoimisesti koskaan. Toisaalta vapaus on tehdä, mitä lystää. En enää odota lomaa tai vuorotteluvapaalle pääsyä. Mikään ei sido nykyiseen työhön. Mikään ei myöskään sido Suomeenkaan, paitsi asunto, ja senkin saa aina vuokralle. Paniikkikiire ei ole mihinkään, muttei myöskään syytä tyypertyä johonkin stagnaatiotilaan, jossa ei tule tehneeksi muutoksia. Pitää kaiketi vain luottaa, että asiat tapahtuvat. Ja katsella aktiivisesti, mitä kaikkea on tarjolla. Ja jutella ihmisten kanssa. En odota löytäväni mitään mieletöntä, uutta juttua, joka muuttaa kaiken. Useimmiten muutokset tapahtuvat vaiheittain ja pienemmin askelin.

Matkan aikana tapasin ihmisiä, jotka eivät vain tehneet joogaharjoitusta vaan elivät joogaa. Ehkä se on yksi konkreettinen ajatus, joka on kirkastunut. Omien periaatteiden selkeyttäminen tietyiltä osin. En ole niinkään miettinyt elintapoja tai jotain rajoituksia vaan pikemminkin ihmissuhteitani. Paljolti väkivallattomuutta ja totuudellisuutta. Väkivallattomuutta lähinnä siis itseään kohtaan henkisessä mielessä. Enemmän olen ajatellut omia valintojani ja vaatimuksiani itseäni koskien. Ja totuudellisuutta ylipäänsä kaikessa tekemisessä. Tänään tajusin, etten halua olla mitenkään tekemisissä erään ihmisen kanssa, joka kutsui minua tänään jonnekin. Hän ei siis tiennyt, etten ole Helsingissä. Aiemmin olen jotenkin mukavuudesta ja laiskuudesta pitänyt yllä kyseistä ihmissuhdetta, joskin hyvin pinnallisella tasolla. Jatkossa en aio sitä enää tehdä, vaikka toinen osapuoli sitä toivoisikin. En ole ollut totuudellinen itselleni, enkä hänelle. Mitään velvoitetta tapaamisiin ei ole, enkä ole tapaamisia pitkään aikaan itse järjestänyt vaan kaikki on tapahtunut hänen aloitteestaan. 

Kotona jälleen

Saavuin eilen, kummallinen olo. Tuntuu hyvältä olla nyt Suomessa. En tosin tiedä, kuinka kauan haluan olla täällä. Rakastan kotiani, ystäviä, perhettä, puhdasta ilmaa ja siistiä katukuvaa. Samalla kaipaan jo nyt monia asioita matkaltani. Aika näyttää, missä olen ensi talvena. Ei ole syytä huolehtia siitä nyt.

Loma jatkuu, samalla tarvitsen aikaa prosessoida kokemiani ja oppimiani asioita. Onneksi työhön paluuseen on vielä aikaa. Kirjoitan lisää, kunhan pää ja kroppa vähän tasaantuu aikaerosta ja pienestä paluushokista.   

Opetuksia ja ajatuksia matkan varrelta

Kirjoittelen näitä nyt tännekin. Sinänsä ajatukset eivät ole mitenkään uusia, olen vain yrittänyt elää niitä ihan konkreettisesti. Ja jollain tavalla niiden viisaus on selkeytynyt. Kaikki ovat nousseet pintaan matkani aikana joko eri ihmisiltä, opettajilta tai sitten kirjoista tai muualta. Eli kyse on minulle ajankohtaisista teemoista, omasta sisäisestä projektistani, jota olen työstänyt matkani aikana. Ja opetellut katsomaan itseäni toisin. Mietelausekliseistä alkaa tulla totta, kun on aikaa ja tilaa elää niiden mukaan.

1. Mikään ei ole pysyvää. Hyväksy jatkuva muutos.
2. Ole aidosti läsnä jokaisena päivänä, keskity hetkeen. Ei ole syytä murehtia huomista, menneestä voi päästää jo irti.
3. Älä takerru liikaa mihinkään, ei ihmisiin, tilanteisiin, olosuhteisiin, kehoon.. Päästä irti oletuksesta, että asiat pysyvät samoina.
4. Mikäli asiat eivät etene luontevasti, älä puske väkisin. Nyt ei vain ole oikea aika. Hyväksy se.
5. Ole avoimesti ja rehellisesti oma itsesi, anna muiden nähdä, kuka oikeasti olet. Hyväksy, että olet haavoittuva, inhimillinen, epätäydellinen. Älä murehdi sitä, anna sen vain olla.
6. Näytä ja osoita tunteitasi, ne eivät tee sinusta heikompaa.
7. Älä pelkää rakastua, rakastuminen ei ole rikos.
8. Luota, että elämä kantaa. Anna universumin/elämän tehdä työtä puolestasi, ilman, että yrität aina suunnitella ja hallita kaikkea.
9. Kaikkea ei tarvitse omistaa. Vähemmän on enemmän.

Erityisesti luopumista olen harjoitellut, koska matkani on ollut paljonkin ihmisiin sidottua. Tapaan, hurmaannun, ystävystyn, lähennyn, hyvästelen, erkaannun ja kohta sama uudestaan. Pakko luottaa, että ainakin osan tapaamistani ihmisistä tapaan vielä uudestaankin. Olen joutunut muistuttamaan itseäni niin ykkösestä, kuin nelosestakin, erityisesti silloin kun on tuntunut kurjalta, tai en ole ollut ihan tyytyväinen lopputulemaan. Ja jotenkin se on auttanut.

Suunnittelemattomuuttakin olen työstänyt, koska minulla on kerrankin ollut sille tarpeeksi tilaa. Vieläkin spontaanimmin olisin voinut matkailla, mutta aika hyvällä tasolla jo kuitenkin. Hieman olen maksanut enemmän lennoista, kun päätös on tehty ihan viime tipassa. Mutta se on pientä. Kohtaa kahdeksan työstän edelleen, sillä pieni kotiinpaluuahdistus tuntuu. Toisaalta kaipaan kotiin, toisaalta pelkään vajoamista samaan työhön ja joihinkin samoihin ajatusmalleihin. Turhaan pähkäilen sitä vielä. Enemmän luottamusta tulevaan. Kaikkea yllättävää on tapahtunut koko ajan. Miksei kotonakin?

Sataa, sataa ropisee..

Sadekausi jatkuu Hong Kongissa, jonne saavuin eilen. Tänään on pääsääntöisesti satanut koko päivän. Koko viikonlopuksi on luvattu aika sateista. No, koska olen viettänyt viimeiset 3,5 kk saarilla ja paljolti urbaanin elämän ulottumattomissa, olen nauttinut kaupunkipäivästä ihan kympillä. Pedikyyri, alennusmyynnit, kahvilat ja pilvenpiirtäjien tuijottelu sekä metrossa tungeksiminen satojen kiinalaisten kanssa on vaihteeksi hyvin hauskaa. Shoppailu tuli ihan tarpeeseen, koska kaikki vaatteet alkavat olla niin nuhjuisia, enkä viitsisi enää kiikuttaa niitä pesulaan. Lisäksi alan olla aika kyllästynyt pitämään samoja rättejä päivästä toiseen. Kun on paljon ruskeampi kuin lähtiessä, ja ehkä yhden vaatekoon pienempi, ostoskokemus tuntui erilaiselta ja hyvin inspiroivalta.. Kirkkaat värit iskevät ihan eri tavalla. Ja kaipa täällä on länsimaiset kooot myynnissä, kun ostin pelkkää S-kokoa ja yhden mekon kokoa 38.

Joogaan en herännyt aamulla, vaan nukuin pidempään. Huomenna ajattelin testata yin-tuntia läheisellä studiolla ja sunnuntaina on tarjolla jo aamumysorekin. Guest housen huone on niin pieni, ettei täällä oikein mahdu omaa harjoitusta tekemään. No hauskaa testailla uusia studioita. Varsinkin jos sataa koko ajan kuin saavista kaatamalla, niin turismikin on vähän hankalaa.

Hyvin hassua olla pitkästä aikaa yksin. Koko reissun aikana olen ollut yksin matkapäivien lisäksi korkeintaan viikon. Tuskin sitäkään. Mutta selvästi reissun tarjoituksenakin on ollut tuoda uusia ihmisiä, peilata omia asioita muiden kautta ja suhteessa toisiin, ei istua mötköttää jossain vuorilla tai saarella yksinään. Kirjoitin Nepalin jälkeen ajatuksia, ja teemoja, joita olen opetellut konkreettisesti matkan aikana. Palasin niihin taas eilen, ja tuntui kovin järkeenkäyviltä.  Kirjoitan niitä myöhemmin tänne, kunhan ehdin. Paljolti ajatuksia, jotka pohjautuvat joogafilosofiaan ja buddhalaisuuteen. Jotenkin matkalla ollessa niistä on vain tullut todempia, ja konkreettisempia.

Chillausta sadepäivänä

Täällä Palawanilla, Filippiineillä, alkoi nyt sadekausi. Jossain pohjoisempana on taifuuni, ja sateet jatkuvat täällä varmaankin useamman päivän. Istun saksalaisen joogakaverini kanssa kahvilassa aamupalalla ja saatamme istua täällä koko päivän. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana on vatsa sekaisin, mutta toisaalta eipä ole sen kummempaa tekemistäkään. Voin hyvin viettää päivän netin, vessan ja vesipullon kanssa. Sadetta ja sumua on aika hauska katsella.  Hyttysiä on paljon, ja pistoilta on hankalaa suojautua. Tuntuu, ettei mikään myrkky toimi pidempään kuin vartin.  En vain jaksa enää alkaa syömään malarialääkkeitä, lähden jo torstaina Hongkongiin.

Jonkinlainen paluumietintä käynnissä. Edelleen on tapahtunut paljon ja viikko Bahay Kalipayn retriittikeskuksessa oli intensiivinen. Joogaa, raakaruokaa, inner dance/inner yoga intensiivikurssi ja energy labs työskentelyä. Kummallinen matka itseen kahdeksassa päivässä; edelleen työstän jotain vanhoja asioita, joiden olin ajatellut jo jääneen taakse. Enemmän kuitenkin käyttäytymismalleja kuin sinänsä menneitä tapahtumia. Pieni neljän hengen porukkamme tiivistyi entisestään. Samalla omat energiatasot heittelehtivät aika lailla. Välillä väsyn jatkuvaan sosiaalisuuteen ja ohjelmaa on kieltämättä ollut aika paljon. Toisaalta kaikki on mennyt aika omalla painollaan. Enemmän väsyn edelleenkin turismista kuin joogasta ja siihen liittyvästä ohjelmasta. Tosin opettajakurssin jälkeen piti tehdä jonkun aikaa lyhyempää ja kevyempää harjoitusta. Jonkinlainen motivaatiopula iski päälle, samoin fyysinen väsymys.

Bahay Kalipay on englanniksi käännettynä The House of Happiness. Täysin ekologinen, vegaaninen retriittikeskus, jonne voi tulla joko muutamaksi päiväksi tai viettää pidemmänkin ajan tekemällä mm. vapaaehtoistyötä. Raakaruokainspiraationi kasvoi, vaikken pelkkään raakaruokadiettiin koekaan tarvetta. Hieman enemmän haluaisin aiheeseen kuitenkin paneutua. Ruoka oli loistavaa ja joogaharjoitus kevyt kuin unelma. Uusia mielenkiintoisia ihmisiä tuli myös vastaan. Pääasiassa ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet jättää perinteisen työpuurtamisen taakseen ja löytäneet hieman vapaamman ja yhteisöllisemmän tavan elää. En ole koskaan ollut kommuuni-ihminen, mutta lomailu ekoyhteisössä oli varsin ihanaa. Joskus myöhemmin haluaisin ehkä palata sinne, mutta nyt ei ole vielä sen aika. 

Ajatukset siirtyvät väkisinkin välillä enemmän Suomeen. Yritän edelleen pysyä hetkessä ja olla kiirehtimättä kotiinpaluuta. Ei ole mitään syytä stressata mistään, koska kaikki on varsin hyvin. Tiedän, ettei minua huvita pätkääkään viettää ensi talvea Helsingissä, mutta se on sen ajan murhe. Lähtö Hongkongiin tuntuu jo ihan hyvältä nyt.  

Rentoa lomailua pari päivää, ja nyt intensiivikurssilla ekoretriitissä

Pari päivää jaksettiin lomailla rennosti perusmeininkiä. Kajakointia, ulkona syömistä, shoppailua ja rantaelämää. Nyt Palawanilla huikeassa ekoretriitissä, jossa on meidän pienen porukan lisäksi vain ihan muutama ihminen. Ruoka on todella hyvää, mutta pelkkää raakaruokaa. Eräänlainen detox-viikko siis tulossa. ;) Kaunista, vihreää ja yksinkertaista. Sen sijaan, että asuisin yksin, jaan huoneen nyt kahden muun kanssa. Opettajakoulutuksessa jaoin myös huoneen, joten olen aika tottunut tähän. Laskeskelin, että olen ehkä ollut yksinäni tämän reissun aikana matkapäiviä lukuunottamatta ehkä 3-4 päivää. Mikä on aika vähän. Todella vähän, mutta kun olen lähinnä hengaillut joogapaikoissa, tutustuu ihmisiin hyvin helposti. Täällä olen nyt viikon ja sitten jatkan El Nidoon snorklailemaan.

Ekologisuuden ja joogan lisäksi tämä on myös hyvin sprituaalinen paikka. Paikan perustaja on hyvin mielenkiintoinen filippiino, entinen mainosmies Pi, joka opettaa Inner dance healing-tekniikkaa. Täällä käy paljon ihmisiä eri tyyppisissä stressin poisto retriiteissä, mutta myös syvempää merkitystä etsiviä ihmisiä. Pi vetää meille kolmen päivän kurssin aiheesta, mikä on hurjan mielenkiintoista. Kehon ja mielen yhteisvaikutusta, josta olen ollut pitkään todella kiinnostunut. Olen aika hyvä buukkaamaan itselleni lisää ohjelmaa, mutta tämä kolmen päivän intensiivi tuntuu oikeasti hyvin merkitykselliseltä. Sen jälkeen on vielä toiset kolme päivää rennompaa hengailua. Ja sitten takaisin rantaelämän pariin. 

4 viikon rutistus ohi, taas lomalla

Perjantaina loppui intensiiviopettajakurssimme ja nyt olen taas onnellisesti lomalla. Viimeinen viikko oli fyysisesti aika rankka ja väsymys alkoi selvästi vähän painaa loppuvaiheessa. Aika meni hirveällä vauhdilla ja painotus oli hyvin vahvasti avustuksissa ja opetusharjoituksissa. Opetusnäyttökokeet menivät kuitenkin ihan hyvin, ja koko kurssi valmistui. Tai no, ainakin sai +200 hours certifikaatin ja luvan liittyä Yoga Alliancen jäseneksi virallisella opettajatittelillä. Viimeinen ilta oli huippuihana, kaikki kurssilaiset saivat jonkin positiivisen tunnustuksen certifikaatin lisäksi jostain ansiosta kuten nopeimmin edistymisestä, rohkeimmista taaksetaivutuksista tai lahjakkuudesta tulevaisuuden suurimpana lupauksena . Itse sain tunnustuksen ahkeruudesta eli "best student" maininnan, koska hulluna pittaihmisenä olen vain hinkunut koko ajan lisää. Ironista sikäli, että olen ollut myös paikoitellen hieman kriittinen. Mutta opetukseen olen suhtautunut koko ajan hyvin asiallisesti ja ottanut vinkeistä opikseni.

Nyt on onnellisen tyhjä olo. Kestää selvästi hetken aikaa toipua intensiivirutistuksesta. Tein tänään jo oman harjoituksen, ihan reippaasti kunnolla ja pitkään, mutta eilen oli kevyt beach-päivä. Ja tietysti myös kuupäivä ja lauantai. Ihan heti en kaipaa toista intensiiviä, nyt on vain ihanaa keskittyä omaan harjoitukseen ja lomailuun.  Keskiviikkona lähdemme pienemmällä porukalla Palawanin saarelle lomailemaan. Tosin sielläkin on kaikenlaista puuhaa, joogaa, organic village yms. Mutta enää ei tarvtise opetella sanskritia ulkoa, mikä on ihan miellyttävää.

Harjoituksen osalta koen, että se on vahvistunut ja mennyt eteenpäin, joskin pieni väsymys tuntuu nyt ja on vähän vaikea sanoa, miltä kropassa tuntuu, kun olen saanut vähän enemmän levättyä. Varmaan ainakin hieman vahvemmalta. 

Boot camp ja viimeinen viikko käynnistyi

Olen edistynyt fyysisessä että henkisessä harjoituksessa jollain tasolla. Olen ainakin hieman vahvempi, kapotasana on hallitumpi (sitä onkin hinkattu) ja nostot ovat hieman kehittyneet. Henkisesti olen ollut aika tasainen ja vakaa, enkä turhaan stressaillut asioista. Olen myös yrittänyt olla menemättä liikaa mukaan muiden tunneheilahteluihin. Yleisesti fiilis on hyvin erilainen kuin Lankalla. Harjoitus on edelleen yksityiskohtien hinkkaamista ja aikamoista boot campia. "Koska teet jo kakkosta, sinun pitäisi keskittyä enemmän tähän" tai "koska teet jo kakkosta, sinun ei kuulu yhtään helpottaa.." ovat lauseita, joita yksi avustajista, Zoe hokee minulle päivittäin. Omasta henkilökohtaisesta boot campista on alkanut tulla jo vitsi. Tätä menoa pääsen sirkukseen parin vuoden päästä.

Iloista on ollut huomata, kuinka kevyt olo on ollut. Olen oikeasti aika hattara tai sitä kohden menossa.  Tänään meillä oli ryhmäkeskustelu, jossa jokainen sai jakaa jotain jos halusi. Minulla oli hyvin vähän mitään suurempia emootioita jaettavaksi. Täällä oleminen on ollut aika fyysistä. Ja toki myös opettavaista ja yleissivistävää. Muttei niinkään tunnepitoista tai heilahtelevaa. Hyvin sosiaalista tietysti, kun asutaan samassa asunnossa ja opiskellaan kimpassa. Ja viime aikoina opetuksen painopiste on ollut avustuksissa ja opetusharjoituksissa; iltapäivätkin ovat siis aika fyysisiä.

Toisaalta odotan jo lomaa. Kurssin intensiivisyyden jälkeen on ihanaa olla taas lomalla. Joogaa haluaisin jatkaa edelleen joka aamu, mutta tunneilla istumiseen alan väsyä. Nepalissahan oma harjoitus oli vähän niin ja näin. Toisaalta tekisi mieli vähän irroitella, tanssia ja laittaa kiva mekko päälle. Olen nyt aika monta viikkoa mennyt trikoissa tai trekking -kamoissa. Tai olen nyt ehkä jollekin illalliselle vähän pukeutunut, mutta aika pitkälti löntystelen eri trikoissa ja joogatopeissa.

Kirjoituksen syvällisyydestä huomaa, että olen tosiaan aika keskittynyt fyysiseen harjoitukseen. Toki myös filosofiatunneilla on tullut oivalluksia, mutta ehkä olemassa olevan tiedon  syventämistä pitkälti, ei niin paljon aivan uutta asiaa. 

Opetusharjoituksia, tunneheilahteluja ja auktoriteettivastaisuutta

Olemme alkaneet oikeasti harjoitella opettamista ja tehneet kotitehtäviä ihan urakalla. Anatomian opiskelu englanniksi on hauskaa, mutta vähän työlästä, koska en oikeastaan tunne termistöä juuri lainkaan. Lukion biologian kursseista on jo aikaa ja nekin kävin suomeksi. Istumista on edelleen paljon. Tällä viikolla tunteja on vielä pari lisää, mutta osa on sentään yin-joogaa, ei pelkkää istumista tai opettamista. Ihan hyviä juttuja, mutta olen ihan onnellinen, että tämä tosiaan kestää vain neljä viikkoa ja sitten on taas vapaata. Kaipaan kaiken työpuurtamisen jälkeen aika paljon vapaata aikaa ja keveyttä. Rakastan joogaa, mutta opettamisesta en ole niin varma. 

Kaipa tämä kommuuniasuminen on hieman raskasta välillä, kun en ole siihen tottunut. Olen auktoriteettivastainen ihan selvästi. Olen sitä töissäkin ja vielä enemmän lomalla. Joogaopettajan mielestä kyse on varmasti länsimaisesta egosta, mutta minulle enemmänkin tarpeesta ja vapaudesta ajatella itse. Aasialainen guru -tyyppinen yhden opettajan seuraaminen ei vain selkeästi sovi minulle. Olen siihen liian vallaton ja kyseenalaistava. Tai ainakaan en ole vielä tavannut sellaista opettajaa. 

Lisäksi minua hieman rasittaa, että jollain tavalla opettajani ilmeisesti olettaa kaiken olleen minulle kauhean helppoa, koska olen notkea. Ja harjoitukseni heikkoudet ovat enemmän laiskuutta tms. Että en ole joutunut tosissani tekemään töitä, koska olen voinut mennä notkeana ihmisenä asanasta toiseen. Totta ja ihan puuta heinää samalla. Olen notkea, mutta samalla minulla on ollut pitkäkestoinen vamma, joka vei energiaa useamman vuoden. Olen myös kantanut kropassani aika paljon vanhoja tunteita; surua, vihaa, kiukkua, pettymyksiä. Ja niitä olen myös joogassa purkanut. Kiva, jos nyt näyttää taas siltä, että kaikki on ollut minulle helppoa. Samalla tuntuu vähän typerältä. Pitäisikö aina huutaa ulos, että elämä on ollut välillä ihan saatanan raskasta, vaikkei se minusta suoraan ulos päin näykään.  En huuda, annan mennä ohi.

Samalla tajusin, että kämppikseni epävarmuus ahdistaa minua juuri siksi, etten ole koskaan halunnut näyttää omia heikkouksiani. En hae muilta ihmisiltä samalla tavalla tukea ja apua; en edelleenkään ole kovin hyvä siinä. Ja ehkä siksi minua hieman rasittaa hänen tukeutumisensa ja huomionhakuisuutensa nyt. Minun on jotenkin vaikea sallia hänelle sitä, mitä en salli itselleni. Tajuan, etten edelleenkään ole ihan oma itseni esimerkiksi täällä. Vedän helposti edelleenkin vähän kovempaa ja pärjäävämpää roolia, koska siihen olen tottunut. Tuntuu mukavan turvalliselta ja samaan aikaan hieman rasittavalta.

Kurssi jo puolessa välissä

Ihanaa, että on lauantai. Heräsin tosin jo 6.30, koska lähdimme snorklaamaan ajoissa. Päivällä on niin kuuma.

Viikko on ollut intensiivinen. On ollut jo opetusharjoituksia, sanskriittia on päntätty ja pieniä kokeita pidetty. Leppoisaahan tämä tavallaan on, mutta aika täysiä päiviä kuitenkin. Ja paljon istumista.  Tein tosin harjoituksen vain neljänä päivänä. Kuupäivä oli perjantai ja sunnuntai oli vapaata. Huomenna aloitan kyllä taas kuuden päivän harjoitustahdin. Kuumuus tuntuu, kakkosen tekeminen on aika raskasta ykkösen päälle. Toistaiseksi olen skipannut viimeiset asanat.

Positiivisia huomioita: opetus on oikeasti todella tasokasta, olen saanut kurssilta jo paljon. Sekä omaan harjoitukseen, että henkisempään puoleen. Epäilen tällä hetkellä, että opettajamme arroganssi alussa on enemmän jonkinlaista epävarmuutta tai kyvyttömyyttä olla uusien ihmisten kanssa rennosti. Ehkä hän ei vain pohjimmiltaan ole kovin spontaani, extrovertti vaan pikemminkin omissa oloissaan viihtyvä.  Hän myös viittasi puheessaan siihen perjantaina, joten epäilen, että kyse on enemmän persoonallisuustyypistä kuin varsinaisesta egoilusta. Näyttäytyy vain ulospäin helposti sellaisena. No, en edelleenkään ole hänen paras ystävänsä, mutta myös asanaharjoituksen kautta "opettaja-oppilas" suhteemme on lämmennyt. Saan häneltä hyviä avustuksia ja neuvoja. Ja yritän parhaani mukaan ottaa niistä opikseni. Myös avustajamme ovat hyviä, ja kiinnittävät huomiota olennaisiin asiohin. Minun osaltani enemmän kyse on nyt voimasta kuin notkeudesta tai asanoiden määrästä. Välillä on vähän bootcamp -olo, mutta tekee vain ihan hyvää.

Emotionaalisesti täällä oleminen on hyvin erilaista kuin Lankalla. Meillä on niin paljon puuhaa, ettei ole juuri aikaa miettiä omia asioitaan. Lisäksi olen kämppisteni kanssa lähes 24/7 ja muutkin kurssilaiset ovat läheisiä. Sen sijaan, että menisin sisäänpäin, olen pikemminkin suuntautunut ulos ja muihin ihmisiin. Ja fyysisen harjoituksen viilaamiseen. Toki teemme meditaatioharjoituksia, mutta en ole päässyt kovin syvälle niissä. On kuitenkin aika hilpeä ja tasapainoinen olo. Ei suuria heilahteluja alun ärsytyksen jälkeen.

Välillä ajatukset heiluvat vähän joogan suhteen. En oikein tiedä, missä suhteessa haluan tehdä joogaa ja muita asioita elämässäni. Nythän tämä on pitkälti joogaa, laiskaa turismia ja hengailua. Tiedän, että minulla ei ole kunnianhimoa tai paloa 6 krt/viikossa harjoitukseen jatkuvasti. Tarvitsen myös muita asioita elämääni. Olen iltakukkuja, jolle viideltä herääminen on vaikeaa.  Toisaalta tämä vapaa elämäntyyli viehättää vain enemmän ja enemmän. Haluaisin jollain tasolla viettää lisää vapaa-aikaa myös ensi talvena. Kunnianhimoa joogaharjoituksen suhteen on tällä hetkellä paljon enemmän kuin työn. Työ odottaa siellä jossakin.

Kakkosviikko käynnistyi

Hieman mietityttää, mikä tälläisen kuukauden opettajakoulutuksen idea on, kun ryhmään otetaan ihan laidasta laitaan ihmisiä. Periaatteessa kuukausi on ihan liian lyhyt aika oppia oikeasti opettamaan joogaa, varsinkin jos oman harjoituksenkin kanssa on aika paljon tekemistä. Siis ihan ykkössarjan osalta. Voi oppia laskemaan sanskriitiksi, mutta kunnolliseen opettamisen opetteluun aika ei kyllä riitä. Onneksi itselle tämä nyt on enemmän tälläinen yleissivistävä harrastuskurssi ja +200 yoga alliance paperilla nyt ei Suomessa kauheasti tee mitään. Ainakaan jos haluaa opettaa ashtangaa. Suomessa yleensä koulut kouluttavat itse omat avustajansa ja opettajansa. Ja ihan hyvä niin. Harrastustoimintana kurssi on kuitenkin hauska, ja ihan opettavainen.

Ehkä minä olen hieman rentoutunut, tai sitten myös opettajamme on vähän relannut. Ärsyttää vähemmän tällä hetkellä. Tänään filosofiatunneilla korostettiin oman ajattelun merkitystä, ja se oli tietysti minulle mieleen, ei vain opettajan auktoriteetin ja valmiiksi pureskellun tiedon hyväksymistä. Ehkä yritän nyt vain ottaa kaiken hyvän, mitä kurssilla on annettavana. Rupean varmaan huomenna tekemään taas kakkosta ja saan omasta harjoituksesta paremman fiiliksen. Ja varmasti tämä intensiivisyys vie harjoitusta eteenpäin.

Puhuin tänään itsensä rakastamisesta ex-syömishäiriöisen kämppikseni kanssa. Sanoin, että periaatteessa muita voi rakastaa vain sen verran kuin rakastaa itseään. Myös siksi on niin tärkeää pystyä hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Jotta voi vastaanottaa ja antaa rakkautta. Hän oli eri mieltä ja tavallaan ymmärrän sen. Että voi rakastaa muita enemmän kuin itseään. Mutta samaan aikaan huomaan, kuinka paljon vertailua hän tekee meidän kolmen naispuolisen kämppiksen kesken. Millainen vartalo kullakin on, millaista harjoitusta kukin tekee jne. Ja kuinka tärkeää hänelle on kertoa positiivista asioista, mitä muut ovat sanoneet hänestä, on kyse sitten älykkyydestä, vartalon mittasuhteista tai siitä, kuinka paljon poikaystävänsä pitää hänen vartalostaan. Mikä tuntuu aikuisten ihmisten kesken vähän hassulta jakamiselta välillä. Mutta ehkä vasta kun rakastaa oikeasti itseään voi alkaa suhtautua itseensä ironisemmin. Ja siten myös lempeämmin muihin ilman vertailua, kilpailua tai alemmuuden tunnetta. Välillä tosin mietin, että mitä jos me kaikki puhuisimme itsestämme samalla tavalla. Jaksaisiko kukaan kuunnella?

Viikonlopputunnelmia kurssilta

Ensimmäinen viikko takana. Tänään oli retkipäivä, purjehdimme läheiselle saarelle uimaan ja snorklaamaan. Aivan mielettömät maisemat, puhdas vesi ja ihania ihmisiä. Porukan henki vain paranee, mitä paremmin tutustuu. Ainoa joka tökkii, on pääopettaja itse. Mutta palaan siihen myöhemmin.

Lauantai teki hyvää, alaselässä lonkan yläpuolen lihaksissa tuntui hieman jäykkyyttä taaksetaivutusten jälkeen. Huomenna on oma harjoitus, muttei varsinaisesti opetusta. Koska en ole tämän opettajakurssin kanssa niin tosissani, on vain hauskaa, ettei ole opetusta. Joogaan kyllä aamulla, mutta kevyemmin. Ehkä maanantaina tai tiistaina saan jo tehdä kakkostakin. Olisi kivaa vaihtelua.

Kaikki olisi muuten ihanasti, mutta pieni vastustus on koko ajan päällä, sillä en koe opettajaa yhtään omakseni. Ja olen hieman pettynyt siihen, koska sain hänestä tammikuussa niin hyvän kuvan. Täällä on paljastunut ihan uusi, varsin arrogantti ja tyly puoli, jota en pidä kovinkaan joogisena. Opetuksen taso on sinänsä hyvä, en koe häntä opettajana huonoksi, en vain pidä hänestä ihmisenä erikoisemmin tähän astisen kokemukseni perusteella. Kovasti sanottu, mutta tällä hetkellä en menisi hänen kursseilleen uudestaan. Opettaja, jonka pitää hieman painaa muita alas ja nostattaa itseään,  ei ole jatkossa ajankäytön arvoinen. Ehkä metodi toimii paremmin aasialaisille, joilla kunnioittamisen ja tottelemisen kulttuuri on eri, kuin hyvin tasa-arvoisille ja feministeille suomalaisille. Kunnioitus tulee kyllä, jos sen ansaitsee. Ei kuitenkaan itseään nostamalla, ja hieman halveksuvalla asenteella oppilaitaan kohtaan.

Olen tavannut joogapolkuni aikana monia, kansainvälisesti tunnettuja opettajia ja shoppaillut iloisesti eri kursseja. Ja tämän hetkinen opettajani on kyllä arroganteimmasta päästä. Lisäksi hänestä ei välity sama lämpö ja hyvä energia kuin esimerkiksi Eddie Sternistä tai vaikkapa Petristä. Huomaan, että kaipaan Petriä ja hänen opetustyyliään jollain tavalla paljon enemmän kuin Suomessa. Yritän ajatella, että kyse on jostain sisäisestä epävarmuudesta, joka vain heijastuu hieman tylynä käytöksenä. Mutta huomaan, että läsnäolo on minulle vaivaannuttavaa. On paljon miellyttävämpi olla, kun olen hänen kanssaan mahdollisimman vähän tekemisissä.  

Hassuinta tilanteessa on ehkä se, että olen yleensä aika easy going -tyyppi. Tulen varsin mukavasti toimeen suurimman osan ihmisistä kanssa, enkä ole koskaan ollut opettajien suhteen superkriittinen. Nyt ei vain natsaa. Toisaalta lomani on muutenkin nostanut esiin suhteitani ja asenteitani miehiä kohtaan, ja hyvin neutraalia olemista on ollut varsin vähän. Olihan suhteeni edelliseenkin opettajaani hieman kummallinen. Peilasimme niin vahvasti toistemme reaktioita, ja heiluimme tunnetasolla jatkuvasti aika isoissa sfääreissä. Toki kyse oli kummankin omasta prosessista, jota toisen läsnäolo jotenkin vain vauhditti. Keskustelut olivat todella syviä kun olimme käyneet niin paljon samanlaisia asioita läpi. Opettaja-oppilas asetelman tilalta olimme vain kaksi samalla polulla olevaa ihmistä, joista nyt toinen sattui olemaan joogaopettaja ja toinen oppilaan roolissa. En odota samaa täältä, mutta odotin selvästi jotain ihan muuta.  

Oma harjoitus, parempi päivä

Tänään oli aamulla toinen mysoreharjoitus, ja nautin siitä ylipäänsä paljon enemmän kuin ohjatusta. Tuntui enemmän omalta harjoitukselta ja vähemmän jonkun muun vakuuttamiselta. Tällä viikolla saamme tehdä vain ykköstä, joten harjoitukseni on siten melko kevyt. Alkuun ärsytti hieman, etten saa tehdä kakkosta, mutta kaiken hikoilun takia oli mukavaakin tehdä vain ykköstä. Kuumuuden takia on riittävän rankkaa muutenkin. No, ehkä ensi viikolla pääsen kakkoseen. Ainakin tänään kaikki oli melko helppoa ja taaksetaivutukset lähinnä ihania. Ja ylös rullailin kevyesti.

Anatomiatunnit ovat mielekkäitä ja kiinnostavia. Niissä meillä on eri opettaja, viisikymppinen filippiiniläisnainen, joka myös opettaa ashtangaa. Hänen lähestymistapansa on mielestäni hyvin järkevä ja käytännönläheinen. Pidän hänen tyylistään myös kyseenalaistaa intialaista opetustyyliä, joka ei välttämättä ole kovin anatomialähtöinen. Hänen viestinsä oli varsin suora: jos haluat kysyä anatomiasta, älä kysy intialaiselta joogaopettajalta, saat vain hyvin korkealentoisia vastauksia.  He eivät ole yleensä kovin syvällä aiheessa. Kysy mielummin länsimaiselta opettajalta, joka on opiskellut sekä joogaa, että perehtynyt anatomiaan/fysiologiaan.

Muutenkin on vähän hilpeämpi tunnelma. Ehkä alan tottua rytmiin ja muiden kanssa on ollut syvempiä ja kiinnostavia keskusteluja. Hieman häiritsee ruoan ja syömisen korostaminen. Tai lähinnä sen, ettemme saisi syödä liikaa. Hintaan kuuluu aamiainen ja illallinen, ja lounaaksi snack. Eli syömme melko vähän ja terveellisesti muutenkin. Ihmiselle, jolla ei ole valtavia paino-ongelmia, syömättömyyden korostaminen tuntuu vähän tyhmältä. Pakko syödä, että jaksaa tehdä pitkää harjoitusta, varsinkin kun rupean tekemään ensi viikolla koko ykköstä ja kakkosta päälle. En muutenkaan syö kakkuja, jäätelöä tms. päivittäin, joten koen ruokakeskustelun välillä hieman liioittelevana. Mutta toki ryhmämme on aika heterogeeninen, ihmisiä joka lähtöön.

Ruoka-asian kanssa mietin hieman, kumpi on minulle ongelma. Häiritseekö minua pohjimmiltani seikka, että lantion alueeni painaa liikaa ja nostot olisivat paljon kevyempiä, jos painaisin 2-3 kg vähemmän. Ja minua ärsyttää, jos joku huomauttaa tästä tosiasiasta. Ja selviäisin vähemmälläkin syömisellä ihan hyvin. Vai onko enemmän kyse itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä sellaisena kuin on, ja tosiasiasta, että olen yli 30v. nainen ja minun ei tarvitsekaan  pyrkiä olemaan 15v. "jumppaliisa". Tutkailen asiaa.

Intensiivinen joogakuukausi käynnistyi

Kurssia on käyty täällä Boracaylla nyt kaksi päivää. Ohjelma on intensiivinen, ihmiset mukavia, mutta jokin kurinalaisuudessa hieman tökkii. Opetus on hyvää ja kiinnostavaa, mutta energiassa on jotain, mitä vastustan. Ehkä se on yleinen vastustus "koulussa oloa kohtaan."  En ole selvästi tottunut kovin tiukkaan ohjelmaan aiemman kahden kuukauden aikana. Ja joogaharjoitukseni on ollut viime kuukausina niin henkilökohtainen, että vierastan taas uutta opettajaa ja uutta lähestymistä. Koen jotenkin olevani jossain testissä, vaikkei siltä pitäisi tuntua. Että harjoitustani taas arvioidaan ulkopuolelta ja nimenomaan fyysisenä suorituksena. Lankalla pääsimme jo ihan eri tasolle, missä harjoitus on myös terapiaa ja oma henkilökohtainen matka. Kuten opettajani Casey sanoi, asanaharjoitus on kuitenkin vain asanaharjoitus eikä tee ketään autuaaksi itsessään. Tärkeämpää on prosessi, jota meissä itsessämme tapahtuu. Ihminen voi tehdä huikeaa fyysistä harjoitusta ja olla silti varsin hukassa itsensä kanssa. Se, että saa taaksetaivutuksissa kiinni nilkoista, on vain sitä, että saa kiinni nilkoista. So what.

Verrattuna Sri Lankaan, täällä ollaan kovin uskollisia kaikella, mikä tulee Mysoresta. Missä ei sinänsä ole mitään vikaa, koen lähestymisen vain vähän ortodoksisena välillä. Olen ehkä tottunut siihen, että opettaja voi tehdä myös hieman enemmän omia tulkintoja. Mutta toki meidän pitää kiinnittää enemmän huomiota yksityiskohtiin, kun olemme kerran opettajakoulutuksessa. Mutta ehkä mielipiteeni muuttuu, kun kurssi etenee. Nyt koen pientä tunneristiriitaa täällä oloani kohtaan. Ja pientä vastustusta.

Ensi reaktioni eilisen jälkeen oli, etten varmasti mene vipassanaan istumaan tämän istumisen päätteeksi. Istua ehdin lomani jälkeenkin. Istumista oppitunneilla on nimittäin aika paljon. Tänään istuttiin hieman vähemmän ja demoiltiin enemmän aurinkotervehdysten teknisiä ykistyiskohtia, mikä oli helpompaa. Meditaatio ja pranayamaharjoitukset aamulla ovat miellyttäviä, mutta luennoilla on vielä ollut aika paljon perusasiaa, ehkä siksikin ajatukseni harhailee. Ja ryhmä ei ole vielä kovin keskusteleva, luennot ovat olleet enemmän luentoja. Mutta opin varmasti paljon. Ja porukka on kiva. Ja ehkä minun pitää vain päästää vastustuksestani irti.

Suunnittelijasielu puuhailee edelleen

Huomaan, että matka-aikani on liian lyhyt tiettyjen, tiukasti ajatteluuni iskostuneiden mallien muuttamiseen. Kuten suunnittelun ja ylimääräisen ohjelman organisoinnin. Olen sentään hidastunut ja pystyn olemaan aika paljon rennommin kuin ennen. En ole enää turisti, eikä minun tarvitse kääntää jokaista raunion kiveä tai vierailla joka ikisessä temppelissä. Toisaalta suunnittelen edelleen vähän liikaa ja ohjelmoin aikataulujani aika kiireisiksi. Kun pääsen johonkin paikkaan ja rauhoitun, osaan kyllä jo olla. Seuraavaa askelta suunnittelen kuitenkin liikaa, sen sijaaan, että luottaisin siihen, että kaikkea kiinnostavaa kyllä tapahtuu. Ja uusia ihmisiä kohtaa matkalla.  Ja että pieni kyllästyminen on ihan tervettä.

Nepalissa puuhasimme koko ajan varsin paljon, mutta se tuntui silti aika rentouttavalta. Erityisesti vuorilla oleminen oli ihanaa ja vaeltaminen vaatii keskittymistä kuhunkin hetkeen. Sää vaihteli paljonkin, joten ei voinut suunnitella tai ohjelmoida liikaa etukäteen, oli vain mentävä luonnon mukaan. Jos tulee lumituisku tai pitkään jatkuva matalapaine, korkein huippu voi jäädä valloittamatta tai näkymät jäädä vähän latteiksi. Lumesta ja märkyydestä huolimatta maisemat olivat upeat ja kokemus ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen.

Itse Nepal maana jäi minulle vielä hieman kysymysmerkiksi. Kaksi viikkoa on liian lyhyt aika, ja oma fokus ei nyt muutenkaan ollut ensisijaisesti turismissa vaan enemmän ystävän luona kyläilyssä. Ihmiset olivat hymyileviä ja ystävällisiä, köyhyys silmiinpistävää ja huono infrastruktuuri paikoin aika ärsyttävää. Miten ihmiset voivat ansaita elantonsa kun sähköt ovat poikki suurimman osan päivästä tai kahvilan ohimenevä tie katkaistaan loputtoman katutyöremontin ajaksi? Lisäksi on tietysti jatkuvia vesikatkoja, korruptoituneita poliiseja ja virkamiehiä, pulaa työpaikoista sekä suurena ongelmana hyvin nopeaa vauhtia tuhoutuva ympäristö. Länsimaisen rahoituksen ja projektien tuella kehitetään paljon, mutta onko sitä kautta saatu hyöty lainkaan pysyvää?

Eilen saavuin tänne Manilaan ja tänään on jatkolento Kaliboon. Olen seuraavat neljä viikkoa joogaopettajakoulutuksessa Boracaylla, jossa meillä on ohjelmaa aamukuudesta neljään tai viiteen iltapäivällä. Vapaa-aika alkaa käytännössä illallisen jälkeen joka on siinä puoli kuuden aikaan. Koulutus on tiivis ja jaan huoneeni hollantilaisen tytön kanssa. Omaa aikaa on siis melko vähän. Saa nähdä, kaipaanko yhtään mitään ohjelmaa sen jälkeen. Ehkä haluan vain olla ja nauttia. Odotan toki koulutusta innolla. Aikaisin olen herännyt lähes koko lomani ajan, vuorillakin lähdettiin liikkeelle jo kuuden tai seitsemän aikaan. Herääminen ei ahdista, enkä pelkää fyysisen harjoituksen rankkuutta: kehoni on aika tottunut tekemään harjoitusta 5-6 kertaa viikossa.Toki iltapäivän opetusharjoitustunnit tuovat lisärankkuutta ihan fyysisestikin.

Suunnittelijasielu kun olen, ilmoittauduin alustavasti Hongkongin vipassana kurssille kesäkuussa, mutta kyseessä on tosiaan alustava ilmoittautuminen. Paikka pitää vielä vahvistaa lähempänä. Ajatus meditaatiokurssista kiehtoo minua juurikin siksi, että se pakottaa olemaan paikallaan ja lopettamaan puuhailun. Lisäksi prosessi itsessään kiehtoo minua ja olen hieman utelias, mitä sen aikana tapahtuu. Toisaalta mietin, onko ihan hullua tunkea lomani täyteen kaikkea mahdollista ohjelmoitua. Ehdin kyllä tehdä vipassanan myöhemminkin elämässäni; kaikkea ei tarvitse suorittaa valmiiksi tänä keväänä. Ja käytän tahallani sanaa suorittaa, sillä vaikka ajatuksena ei ole suorittaa mitään tai kerätä pisteitä, liiasta tekemisestä seuraa helposti suorittamista. Ilo ja keveys unohtuu, kun tunkee kalenterinsa ihan uppotäyteen kaikkea. Silti on vaikeaa olla suunnittelematta. 

Vipassanapropagandaa ja omia pohdiskeluja

Olen törmännyt matkallani useampaan ihmiseen, jotka ovat kaikki puhuneet vipassanameditaation puolesta. Väittelin jopa aiheesta joogaopettajani Caseyn kanssa, joka oli hyvin vakuuttunut metodin tehokkuudesta. En vain ole ihan varma, onko 10 päiväksi luostariin vetäytyminen lainkaan minun juttuni. Totesin, että haluan mielummin vauvan pitämään minut kiinni hetkessä, kuin taas uuden henkisen harjoituksen. Osaan olla hiljaa ja yksin omien ajatusteni kanssa, olen nyt kaivannut enemmän iloa ja keveyttä kuin hiljaisuusretriittiä. Toisaalta kyse on vain reilusta viikosta elämässäni. Kun on kerran mennyt retriitin läpi, oppisin tekniikan ja pystyisin hyödyntämään sitä eri tilanteissa.

Hupaisaa on, että vipassana tulee eteen nyt useammasta suunnasta. Myös täällä Nepalissa törmäsin hollantilaiseen joogaopettajanaiseen, joka kehui vipassanaa lasten syntymän jälkeen isoimmaksi kokemukseksi elämässään. Tiedän, että meditaatio tekisi minulle hyvää. En silti ole saanut pidettyä säännöllisestä harjoituksesta kiinni, etenkään täällä reissussa. Jokin osa minussa hieman vastustaa; pelkään istumista, kipua ja sitä, että haluan karata koko paikasta. Olen kuitenkin utelias, koska nyt minulla kerrankin olisi aikaa ja mahdollisuus tehdä se ilman, että luovun esim. talvilomasta tai muusta mukavasta.

Aasiassa on paljon vipassanakeskuksia, ja kesäkuussa on edelleen paljon vaihtoehtoja, jos haluan sen tehdä. Euroopassa vaihtoehtoja on paljon vähemmän. Kaakkois-Aasiassa vipassanan voi käytännössä tehdä missä tahansa maassa ja vaihtoehtoja kesäkuun alussa on paljon. Ehtisin silti lepäillä joogaopettajakurssin jälkeen ja puuhata jotain hauskaa turistijuttua. Meditaatiokeskus löytyy mm. Hongkongissakin, jonne olen joka tapauksessa menossa.

En päätä vielä mitään vaan katson, miltä minusta tuntuu kurssin aikana. Kaipaanko enemmän vapautta ja iloista hengailua, vai kenties vielä jotain henkisempää kokemusta. Kun menen kesäksi takaisin Suomeen, elämä on taas hektisempää. Haluan kuitenkin nähdä perhettä, ystäviä, juosta siellä ja täällä. Nyt olisi hyvin aikaa joogakurssin loputtua. Jos siis siltä tuntuu. Aika näyttäköön. 

Oppiläksyjä kertaamassa vuorilla ja buddhalaisessa luostarissa

Ihanat, intensiiviset 2 viikkoa Nepalissa alkavat olla takana. En ole juurikaan ehtinyt kirjoittaa, koska olen ollut koko ajan menossa. Hieman turismia Kathmandussa ja sen jälkeen olemmekin olleet viikon tien päällä. Osallistuimme alkuun 3 päivän Pranamaya Yogan  joogaretriitille, joka pidettiin Neydon buddhalaisessa luostarissa. Aivan upea paikka ja Tiibetin buddhalaisuus on jotenkin vetoavaa, vaikken siihen kovin syvällisesti olekaan perehtynyt. Retriitin jälkeisenä aamuna hyppäsimmekin seiskan aamubussiin ja suuntasimme kohti Pokharaa ja trekkaamaan Annapurnan maisemiin. Nyt sitten olemme toipuneet eilisen ja olen hengaillut tutustumassa Kathmandun hienoihin temppeleihin ja hoidattanut kipeitä lihaksiani naapurin ayurveda-hoitolassa.

Paljon on tullut ajatuksia, tunteita, fiiliksiä, tulevaisuudenvisioitakin vähän bussimatkoilla, vuoren rinteitä kivutessa, keskusteluissa rakkaan ystävän kanssa. Rahaa on näiden kahden kuukauden aikana mennyt hieman enemmän kuin ajattelin. Yritän olla turhaan miettimättä liikaa, heräsin siihen vain äskettäin maksaessani Filippiinien joogamaksua. En ole hirveästi laskenut rahoja ja tajusin, että tili oli kummasti huvennut. No vuorotteluvapaakorvaukset sentään tulevat, vaikkeivat suuria summia olekaan, samoin asunnon vuokra. Vuorottelukorvauksesta tulevat aina jälkijättöisesti eli sikäli en ole niitä vielä juuri saanutkaan.

Olen hieman kirjaillut ajatuksia ylös, jotka ovat täällä kirkastuneet. Vuorilla pystyin elämään täysin hetkessä, oli täysi työ keskittyä kävelyyn ja portaiden kipuamiseen, liukasteluun mutaisilla poluilla, maisemien ihasteluun, kylmyyden torjumiseen, valokuvaamiseen ja ihmisten tapaamiseen. Yritän edelleen pysyä läsnä hetkessä ja olla miettimättä liikaa syksyä. Ainakin sen verran olen tajunnut, että saatan haluta Suomesta pois myös ensi talvena. Työn puurtaminen samalla mentaliteetilla kuin aiemmin ei oikein tunnu vaihtoehdolta. Siksi kai olen nyt alkanut stressata myös vähän rahasta. Palaan kyllä töihin, mutten tiedä, kuinka pitkäksi aikaa. Mitä kauempana olen, sitä enemmän haluan pysyä täällä. En halua menettää tätä vapautta, jonka viimein olen saavuttanut. Kuukausipalkkainen työ Suomessa ei oikein tue vapauden konseptia.

Yritän myös harjoitella takertumattomuutta ja luottamusta. Yritän elää mahdollisimman avoimena koko vapaan jaksoni, takertumatta liikaa ihmisiin tai asioihin, rakentelematta haavekuvia ja suunnitelmia. Yritän myös luottaa siihen, että jos joku juttu ei mene nyt virtana eteenpäin, ei sen ole tarkoituskaan mennä. Ainakaan juuri tällä hetkellä. Takertumattomuudella tarkoitan ehkä enemmän kiitollisuutta kaikesta, mitä on tullut vastaan ja keitä olen kohdannut. Mutten keskity murehtimaan, milloin tapaan näitä upeita ihmisiä seuraavan kerran. Tai voisiko jostain ihmissuhdekuviosta tulla vielä joskus jotain. Aika näyttää, mihin suuntaan päätyy kulkemaan. 

Kathmandu, totuttelua kaupunkielämään

Saavuin eilen aamulla Kathmanduun, jossa kyläilen rakkaan ystäväni luona. Vielä aika vaikeaa sanoa yhtään mitään koko maasta, vaikuttaa kiinnostavalta, köyhältä, infrastuktuuri toimii melko heikosti (mm. tiet huonossa kunnossa, sähkökatkoksia koko ajan.) ja silti helpommalta kuin Intia. Naisiin ainakin suhtaudutaan kunnioittavammin ja länsimaalaisiin yleisesti varsin positiivisesti. Länkkärit ovat täällä joko töissä tekemässä jotain edes jollain tavalla merkityksellistä tai sitten turisteja eli tuovat suoraan rahaa. Seksiturismi tai yleinen bileturismi on kaiketi melko hillittyä moniin muihin maihin verratuna. Kathamandu ei varsinaisesti ole Aasian yön hohtavin helmi, joskin baareja, kahviloita ja ravintoloita täältäkin löytyy pilvin pimein. Sri Lankaan verrattuna täällä näyttäisi olevan enemmän länsimaisia palveluja tarjolla, joskaan en voi verrata Colomboon, jossa en varsinaisesti käynyt.

Buddhalaisuus heijastuu ihmisten käytökseen, samaa lempeää uteliaisuutta kuin esimerkiksi Kaakkois-Aasiassa, muttei läpitunkevaa röyhkeyttä. Tai Intian aggressiivisuutta. Huomiot perustuvat tosin hyvin lyhyeen aikaan ja myös keskusteluihin täällä asuvan ystäväni kanssa. Alku on ollut varsin sosiaalista. Eilen illallistettiin expattiyhteisön kanssa, tänään seikkailtiin Bharktapurin historiallisessa kaupungissa. Myös vuosi vaihtuu tänään, joten tiedossa on jonkin tason juhlahumua. Nepalilaiset siirtyvät vuoteen 2070, eli siirrymme suoraan tulevaisuuteen. Tai no, nyt olen ollut tietämättäni jo vuodessa 2069.

Saarielämän jälkeen on jännittävää olla taas kaupungissa. Tekee ihan hyvää ennen Filippiinien kurssia. Maanantaina tosin suuntaamme kolmen päivän jooga- ja mediataatioretriittiin ja sen jälkeen trekkaamaan Pokharan suunnalle. Kaupunkielämä jää siis melko lyhyeksi, mutta ehdin nyt hetken nauttia kaupunkihengailusta. Henkisesti olen kiireinen. Vielä olisi paljon sulateltavaa viime kuukausien tapahtumista, mutta se tulee sitten myöhemmin.    

Lepopäivä Delhissä

Saavuin aamulla Delhiin matkustettuani koko yön Tangallasta Colomboon ja sieltä Chennain kautta tänne. Huomenna aamulla on aikainen lento Kathmanduun, joten tämä päivä on oikeastaan pelkkä hengailu-  ja voimien keräyspäivä. Otin huoneen paremmasta hotellista, jossa on ihanan siistiä, hyvää ruokaa ja uima-allas. Voin viettää täällä vaikka koko päivän poistumatta lähes 40 asteen pätsiin, josta en suuremmin pidä. Been there, done that. Delhissä olen ehkä neljättä tai viidettä kertaa ja suurempaa hinkua ei ole kiertää paikkoja. Sen sijaan ihanaa antaa itselle hieman tilaa levätä ja nauttia sivistyksestä. Lankalla oleminen oli ihanaa, mutta olot kuitenkin aika alkeelliset. Kylppärissä oli aina muurahaisia, välillä myös torakoita ja gekkoja. Pyykit eivät tahtoneet enää kuivaa, kun oli niin hiostavaa ja kunnollista peiliäkään vessassa ollutta pikkupeiliä lukuunottamatta en ole tainnut nähdä yli kuukauteen. Vähän sellainen hetkellinen paluu ihmisten ilmoille, ennen seuraavaa etappia.

Samalla voin nauttia hiljaisuudesta ja omasta tilasta. Alkuun mietin, onko tyhmää viettää päivä ns. turhaan Delhissä, mutta nyt ajatus on hyvinkin miellyttävä. Kaiken mielettömän sosiaalisuuden jälkeen kaipaan hieman tyhjää tilaa. Ja loppupäivinä oli vielä varsin intensiivistä. Teimme uuden kuun rituaalin Vickyn ohjaamana, jossa vapautettiin vanhaa energiaa ja kirjattiin itselle tavoitteita tulevaa varten. Lisäksi omat olotilat hyppivät muutenkin laidasta laitaan. Parissa päivässä riehaantunut nokkosihottumani onneksi katosi varsin nopeasti, mutta aiheutti vähän riesaa kun varpaat olivat vesikelloilla ja käveleminenkin oli hieman heikkoa.

Lähteminen oli erikoista, sillä jollain tavalla tuli hyvin vahva olo siitä, että olen taas maailmalla ensi talvena. En tiedä, miksi. Ja myös varsin selkeä tunne siitä, että kohtaan kyllä nyt tapaamiani ihmisiä vielä uudestaankin. Eli vaikka lähteminen oli haikeaa, se toi myös kummallisen varmuuden siitä, että kaikki on niin kovin hyvin. Ja ei tarvitse kantaa huolta siitä, missä olen syksyllä tai ensi talvena. Asiat kyllä selviävät. Kummallista on, että ihminen, jota tiedän kaipaavani, sanoi ihan samaa. Että tapaamme kyllä uudestaan piankin, vaikkei mitään suunnitelmaa mistään vielä olekaan. Jonkinlainen varmuus silti siitä, että kohtaamisellamme on ollut jokin isompikin tarkoitus, mikä tuntuu tietysti aika irrationaaliselta. No jokin vahva kytkös välillämme on, sillä olemme peilanneet jatkuvasti omia reaktioitamme toisiimme, ja kumpikin on joutunut prosessoimaan aktiivisesti omia ajatuksiaan ja käyttäytymismallejaan. Ilman tätä ihmistä sisäinen myllerrykseni olisi ollut paljon pienempää, mutta ehkä lopputulos olisi ollut hyvin erilainen. Vaikka olenkin väsynyt prosessoimaan, olen silti onnellinen, että jaksoin sitä vielä tehdä. Ja kiitollinen, että olen saanut olla avoimesti sitä, mitä olen, myös hankalampina hetkinä. 

Viimeiset päivät Sri Lankalla

Täällä on ollut hurjan ihanaa, mutta ehkä alkaa olla jo aika siirtyä eteenpäin. Alan olla tosi uupunut tähän kuumuuteen ja siihen, että ilmastointia ei ole missään, paitsi Food Cityssä, supermarketissamme, jossa on ehkä +15 astetta ja hemmetin kylmä. Päivisin on +30 astetta tai enemmän, mikä on sinänsä ihan ok. Mutta yölämpötilat alkavat olla samalla tasolla, mikä on hieman rasittavaa. Myös iltaisin ja öisin on todella kuuma. Hikoilu on aivan jatkuvaa myös sisällä, eikä ilma liiku kuin ihan rannassa, jossa sentään tuulee mereltä. Sain kummallisen käsi- ja jalkaihottuman, jota yritän nyt sitten hoitaa antihistamiinilla ja ayurvedalääkärin rohdoilla.

Samaan aikaan teemme kaikki henkistä lähtöä kotiin tai eteenpäin. Jooga loppuu tämän viikon jälkeen, minä lähden jo keskiviikkoyönä. Olemme olleet täällä kuukauden niin tiiviisti, lähes yhtenä perheenä, joten pitkään olleiden lähtö tuntuu ikävältä ja äskettäin tulleet uudet ihmiset eivät enää samalla tavalla innosta. Tai ehkä voisin sanoa, että kaipaan jo tiettyjä matkan aikana tapaamiani ihmisiä, ja tiedän, että tulen kaipaamaan myös täällä vielä olevia. Porukan pienennyttyä energia on muuttunut intensiivisemmäksi, enemmän syvällisiä keskusteluja elämästä ja hyvin vaikeistakin aiheista, vähemmän karnevaalimeininkiä. Vaikka Fredin lähtiessä kotiin, järjestimme kyllä pienet pippalot ja valvoimme peräti yhteentoista, mikä on hyvin myöhään joogakommuunissa.

Minulla on vielä suurin osa omasta matkastani jäljellä, eikä sinänsä ole kiire palata Suomeen. Töihin en kaipaa pätkääkään. Olen silti onnellinen, että seuraava kohteeni on Nepal, ja että siellä asuu rakas ystäväni. Tekee hyvää ennen seuraavaa joogasessiota, Filippiinien kurssia, joka tulee olemaan intensiivinen, ehkä jopa raskas.. Jotenkin täällä olleista ihmisistä on tullut sen verran läheisiä, että tuntuu kurjalta päästää irti heistä. Joogaharjoituksesta olen hetkellisesti joutunut vähän irroittamaan, koska ihottumani hieman häiritsee harjoitusta. No ehkä se paranee muutamassa päivässä. Kädet ovat jo paljon paremmat.

Isoja tunnemyllerryksiä on myös ollut, paljon olen pohtinut omaa takertumistani suorittamiseen ja pärjäämiseen. Täällä turhasta pingottamisesta on ollut pakkokin luopua kun asiat eivät mene yhtään niin kuin suunnittelee. Ja väsyneenä, ihottumaisena ei voi takertua enää edes asanaharjoitukseen, pakko vain päästää irti. Ja yrittää hyväksyä itsensä kaikkine vajaavaisuuksineen. Suorittajasielulle hyvää harjoitusta elää päivä kerrallaan ja hyväksyä kaikki, mikä eteen tipahtaa. Matkailun voisi kuvitella olevan lähinnä lomaa, mutta tälläinen yhteisöasuminen pakottaa paljolti epämukavuusalueille. Samalla kun olen päästänyt jostain sisäisestä olettamuksesta tai suorittamisen tarpeesta irti, olen päässyt paljon lähemmäs ihmisiä, joilla on paljonkin vastaavanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Ystäväni sanoi eilen Skypessa, että elämäni olisi varmasti pelkkää hattaraa, jos uskaltaisin päästää lopullisesti irti  siitä, mitä sen pitäisi olla. Tai mitä minun pitäisi olla.

Viimeisten päivien oppiläksy: syö enemmän

Olen ollut jokseenkin vedoton älyllisesti viime päivinä, tuntenut itseni suorastaan vähän vajaaksi, keskustelujen käyminen on ollut raskasta jne. No tajusin sitten juteltuani joogaopettajan kanssa, että pitäisi ehkä syödä vähän enemmän. Teen kuitenkin melko raskasta harjoitusta ja uin joka päivä. Ja syön selvästi vähemmän kuin kotona. Olen ehkä laihtunut pari kiloa, mikä ei sinänsä haittaa, nostot ovat kevyempiä, mutta jos kääntöpuolena on hidastunut aivotoiminta, otan mielummin vähän isomman pyllyn. Noin kärjistettynä. Eli nyt sitten olen alkanut syömään pientä lounasta myöhäisen aamiaisen ja illallisen välillä. Kuumuudessa ei oikein tule nälkä, joten helposti päivällä tulee skipattua myös välipalat. No nyt sitten olen syönyt enemmän ja energitaso on ihan eri. Järki toimii taas kirkkaammin ja olen palannut asanoiden nimien opetteluun. Loppuliikkeiden nimet ovat erittäin mahdottomia. Mutta olen iloinen, että kyse oli vain energiatasoista, aloin tuntea itseni jo aika pihalla olevaksi.

Muuten pieni perheemme elää jonkinlaista lopun aikaa, sillä tämän viikon lopulla lähtee useampia ihmisiä. Minulla on lento ensi viikon puolessa välissä, torstai aamuna Intiaan, ja sitten lähden Nepaliin. Jotenkin vähän haikeaa jättää ihmiset, sillä meille on muodostunut aika tiivis, pieni porukka. Fred, paikan omistaja lähtee tänään takaisin Kaliforniaan, Casey, joogaopettaja ensi viikon lopulla takaisin Jenkkeihin. Jooga loppuu tämän sesongin osalta kokonaan ja jatkuu taas marraskuussa. Minä, Tiere (AUS) ja Arleigh (CAN) olemme täällä ainakin vielä ensi viikolla, Heather (UK) ja Stephen (NZ) lähtevät viikonloppuna. Virolainen Marija tulee takaisin vipasana retriitiltä maanantaina, joten ehtii olla kanssamme vielä hetken aikaa. Lisäksi puolalainen Izabelle ja hänen brittiystävänsä Vicky ovat täällä vielä ensi viikon puoleenväliin.

Verrattuna muihin joogaretriittipaikkoihin, joissa olen ollut, Ashtanga Lanka on kaikkein kodinomaisin. Johtuu pitkälti Fredistä, joka omistaa paikan ja hengailee vieraiden kanssa illat. Vastoin aiempia kirjoituksia, Fred on osoittautunut vielä vanhemmaksi, luulin häntä noin 70-vuotiaaksi, mutta onkin jo 75v. Voisin ehdottomasti tulle tänne uudestaan, vaikka tietysti ihmiset olivatkin eri. Houtskär retriittipaikkana on hyvin rento, mutta ihmisiä on paljon enemmän. Täällä ei oikein voi olla tutustumasta kaikkiin, ainakaan nyt kun meitä on enää pieni porukka jäljellä. Ja joogaopettajamme Casey on superkiva ja yhtälailla osa porukkaa. En tiedä, millaista täällä on Cathyn ollessa paikalla. Ainakin ihmisiä on selvästi enemmän, ja edistyneitä joogaajia on enemmän. Tällä hetkellä minulla on paikalla olevista ehkä pisin harjoitus, toisaalta saan siten myös aika paljon avustuksia ja huomiota, kun harjoitus kestää kauiten. Bakasana on hieman parempi, hypyt eivät tosin vieläkään kulje.

Vahva harjoitus, ja mieli hiljenee

Tänään oli pilvistä ja aamuharjoitus oli kerrankin vahva. Olen kehittynyt nostoissa jonkun verran, mutten ole juurikaan huomannut sitä, koska olen joka päivä niin väsynyt ja hikoilen paljon. Lähinnä siis väsynyt kuumuudesta. Aloitamme vasta 7.30, mikä on aika myöhään. No, tänään lämpötilan vaihtelun huomasi ja viileämpi aamu auttoi heti harjoitusta.

Samaan aikaan olen vajonnut johonkin tyhjyyteen, joka on hyvä ja huono asia. Mieli on hiljentynyt, en halua velloa menneitä, enkä toisaalta miettiä liikaa tulevaakaan. On pakko keskittyä olemaan läsnä hetkessä. Samalla olen vähän väsynyt. Ehkä alan hieman väsyä tähän yhteisöllisyyteen. Alussa oli enemmän ihmisiä, nyt vähemmän ja lähes kaikki muut ovat natiiveja. Ausseja, jenkkejä, brittejä ja  kanadalaisia. Ja osa selvästi minua nuorempia. En jaksa kilkattaa kaikesta. Alussa jaksoin olla paljon sosiaalisempi, nyt alan valahtaa jonnekin, eikä minua enää huvita niin paljon osallistua keskusteluihin. Tai osittain se on myös elämäntilanteiden ja vaiheiden erilaisuutta, olen aika eri kokemuspohjalla liikkeellä kuin nuoremmat, vähemmän koulutetut joogatytöt. Mutta toisaalta tätähän olen etsinyt. En halunnut olla vain reissussa ja juosta turistina paikasta paikkaan. Halusin myös olla pidempään paikallani, tutustua uusiin ihmisiin, keskittyä joogaan ja myös hiljentyä.

Nyt mieleni alkaa selvästi rauhoittua. Toisaalta hiljentymisen myötä alkaa nousta ajatuksia, ja jotain ihan selviä toiveita tulevaisuuden suhteen. Yksi varma asia on, että haluan vaihtaa työpaikkaa jollain aikavälillä. En vain voi jatkaa vanhassa, koska en ole ollut siihen tyytyväinen nytkään. Toinen varma asia on, että haluan perheen enkä vain keskittyä töihin, joogaan ja matkusteluun. Mutta koska en voi kummallekaan asialle tehdä mitään täältä käsin, on parempi keskittyä vain olemiseen. Ja hyväksyä se, että elämässä ei nyt tapahdukaan kovin paljon. Ehkä viisi kuukautta on sittenkin riittävä, saa nähdä.

Onko viiden kuukauden tauko riiittävä?

Olen ollut reissussa vajaan kuukauden ja aloin jo murehtia, olenko sittenkään valmis palaamaan töihin viiden kuukauden jälkeen. En tiedä. Turhaan murehdin sitä nyt, mutta ajatukset karkasivat töihin juteltuani erään täällä tapaamani suomalaisen kanssa. Oma vikani, mitäs lähdin keskustelemaan businessjutuista ja työpaikastani. Pitäisi vain pysyä kaukana vastaavista keskusteluista ja miettiä asioita vasta kun palaan Suomeen. Ja syksyllä. En tiedä, paljonko minulla on budjettia kulutettavana enää syksyllä, vuorotteluvapaata voi toki pidentää, mutta lainan korot ja yhtiövastikkeet pitää silti maksaa. Vuorotteluvapaakorvauksella elää kyllä täälläkin.

Lähtiessäni ajattelin, etten halua laittaa normaalielämääni tauolle vuodeksi. Että olisi järkevämpää etsiä motivoivampi työ, kuin vain hengailla kuukausitolkulla. Ratkoa asioita eikä paeta niitä. Nyt olen kuitenkin onnellisesti pienen pakenemisen kannalla. Täällä ollessa voin keskittyä täysin muihin asioihin, on helpompi elää hetkessä ja olla stressaamatta tulevasta. Voi harjoitella elämänasennetta, joka voi toki kantaa kotonakin. Lisäksi nautin matkalla olosta, englannin puhumisesta päivittäin, uusien ihmisten tapaamisesta, intensiivisestä joogaharjoituksesta ja filosofiatunneista. Nautin siitä, ettei tarvitse ponnistella työprojekteissa eikä miellyttää asiakkaita. Kuten Nepaliin lähtenyt ystäväni totesi, muualla on helpompi pitää omat rajat työn suhteen ja elää jotenkin henkisesti vireämmin. Kotona on niin kovin helppo valahtaa siihen peruspyörään, jossa tapahtuu harvoin mitään kovin yllättävää. Oman äänen kuunteleminen on helpompaa kun on vähemmän soraääniä.

En ole juurikaan tehnyt iltameditaatiota täällä. Olen kyllä istunut illalla palmun alla ja katsellut kuuta. Mutta jotenkin aivotoimintani on täällä niin paljon hitaampaa, etten tunne samanlaista tarvetta iltameditaatioon kuin kotona. Toki on jotain asioita, joissa ajatukset pyörivät. Kuten ihmissuhteet, ja oma joogaharjoitus, ja matkojen suunnittelu. Mutta silti elämä on aika leppoisaa. Joogan suhteen väsymys vähän ärsyttää. Olen varmaan laihtunut, mikä ei ole huono asia, mutta samalla on vähän voimaton olo. Tänään hikoilin pienen järven matolleni. Onneksi on puuvillamatto.

Turismin jälkeinen väsymys ja hiljentymistä

Kävimme Gallessa eilen päiväretkellä. Galle on melko suuri, siirtomaavaikutteinen kaupunki Tangallasta länteen. Otimme alkuun tuktukin Mataraan ja sieltä junan Galleen. Kivaa oli nähdä vähän muutakin kuin näitä lähirantoja, mutta matkustaminen helteessä 4h yhteensä päivän aikana oli aika rasittavaa. Olen tulossa niin kovin laiskaksi ja epäseikkailunhaluiseksi. Mutta ehkä johtuu siitä, että tarvitsen oikeasti myös tyhjää tilaa ja lepoa. Alunperinkään vuorotteluvapaan ja reissun tarkoitus ei ollut olla turisti, vaan pikemminkin ottaa iisisti ja ottaa aikaa ja tilaa. Joogaa ja fyysistä harjoitusta en koe missään määrin rasituksena, enkä edes aamuheräämistä. Pikemminkin uuvun melusta ja ylenmääräisestä häsläyksestä, ja siitä, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain. No isoissa kaupungeissa hälyä ja melua aina on turhankin paljon. No nyt ei tarvitse mennä hetkeen minnekään, voin vain olla.

Vuorotteluvapaakorvaushakemukseni oli onneksi viimein hyväksytty, jouduin lähettelemään sähköpostilla jotain tarkennuksia, mikä on tietysti täältäkäsin vähän rasittavaa. Varsinkin kun kukaan kassasta ei vaivautunut kuittaamaan moneen päivään, olivatko tarkennukset riittäviä vai ei. Hieman epämiellyttävää, kun matkabudjettini on kuitenkin paljolti korvauksesta riippuvainen.  Nyt onneksi asia hoidossa.

Kun on ollut viimeiset 15 vuotta ihan hurjan kiireinen suurimman osan aikaa, ei ihan tajua, kuinka paljon sillä on vaikutusta. Vaikken koekaan enää olleeni työuupunut, toisin kuin vielä pari vuotta sitten, huomaan, että kaipaan edelleen todella paljon lepoa. Nyt alan vasta laskeutua siihen tilaan, että pystyn vain olemaan. Ja pääni on huomattavasti tyhjempi. Aamuharjoituksessa ajatus silti edelleen karkaili ja oli vaikea keskittyä. Lisäksi olin laiska ja väsynyt ja punnersin kakkossarjaa vähän hampaat irvessä, koska eilen oli kuupäivä ja taukoa harjoituksesta. Ja huomenna onkin jo perjantai ja ohjattu ykkönen. Eli edelleen suoritan asanaharjoitustakin liikaa. Voisi vain opetella ottamaan iisimmin, jos siltä tuntuu.

Ihmisistä matkan varrella

Minulla oli eilen mahtava keskustelu norjalaisen, uuden joogaystäväni Fiskenin kanssa, joka on 49-vuotias joogaopettaja ja asuu Berliinissä. Tai  harkitsee kyllä muuttoa takaisin Norjaan osa-aikaisesti, koska hänen tyttärensä on muuttanut juuri pois kotoa opiskelemaan ja antaa myös Fiskenille enemmän vapautta tehdä, mitä lystää. Nyt hän on reissannut puolisen vuotta ja on menossa kuun lopussa takaisin kotiin. Olemme puhuneet, yllättäen, aika paljon ihmissuhteista, kipupisteistä, joita käymme läpi, minun lapsuuskokemuksistani ja halustani kontrolloida ja hallita asioita. Fisken oli perjantaina se ihminen, joka pelasti minut ja virolaisen tytön ja talutti meidät kotiin.  Puhuimme eilen aika pitkään naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja siitä, että huolimatta paikallisesta mafiasta ja halusta olla aiheuttamatta ongelmia paikallisille työntekijöille, meitä kumpaakin pohjoismaisina feministinaisina syö se, ettemme voi tehdä oikein mitään. Varsinkin kun samaan aikaan esimerkiksi koko Intia kuohuu samasta asiasta. Kyse ei ole vapaina heiluvista länsimaisista turisteista, jotka eivät ole tottuneet ajattelemaan asioita paikallisten kannalta, vaan isommasta naisvihasta, joka kohdistuu myös heidän omiin kansalaisiinsa. Ja jota vastaan ihmiset ovat nyt alkaneet reagoida.

Toisaalta puhuimme pitkään kontrollin tarpeestani ja huonosta kyvystäni kestää omaa avuttomuuttani tai heikkoutta. No ainakin sain kokemuksen siitä, että vaikka olinkin täysin tiedoton, olin silti turvassa. Koska ympärillä olevat ihmiset välittivät ja huolehtivat. Siksi en kai vieläkään osaa olla kovin kauhuissani. Matkalla ollessa voi antaa elämän kuljettaa vapaammin ja mielenkiintoista on, että olen jo nyt, alle kuukauden reissussa olon jälkeen tavannut todella mielettömän hienoja ihmisiä. Ja puhunut paljon syvemmistä asioista kuin ison osan arjessani olevien ihmisten kanssa. Toki aika ja tila antaa siihen paremman mahdollisuuden, mutta myös monet kohtaamani ihmiset ovat aika ainutlaatuisia, varsinkin ne, jotka ovat uskaltaneet lähteä pidemmäksi aikaa ja miettiä elämäänsä uudesta perspektiivistä. 

Tänään asanaharjoitus oli paljon parempi. Rauhallisempi ja hieman vahvempikin. Jotain edistystä tapahtuu. On hyvin jännittävää nähdä, mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua elokuuhun mennessä, kun palaan takaisin töihin. Jotenkin tämä alku on ollut jo aika intensiivinen. Vasta alle kuukausi reissussa ja tuntuu, kuin olisin ollut hyvin kauan. En tosin tiedä, olenko lainkaan elokuussa valmis palaamaan töihin. Mutta se on sen ajan murhe. Mietin sitä sitten. Ainakin tiedän, että tämä aika on parasta, mitä voin nyt antaa itselleni. Olen todella onnellinen siitä. 

Pientä väsymystä ja ajatuksia perjantain episodin jälkeen

Olen hieman uupunut joogasta ja uimisesta. Rankka elämä, valittivat kolleegat kotona. Samaan aikaan olen hieman miettinyt tuota perjantain tapahtumaa, ja puhuin siitä pitkään eilen myös joogaopettajani kanssa. Ajattelimme käsitellä sitä tänään yhdessä filosofiatunnin yhteydessä. En ole oikeastaan järkyttynyt, vaikka kai minun pitäisi olla. Olin ärsyyntynyt ja vihainen, kun se tapahtui. Ja olin ärsyyntynyt siitä, että osa ihmisistä oikeasti kuvitteli minun ja virolaisen tytön juoneen itseltämme jalat alta. 34-vuotiaalta naiselta aika epätodennäköistä tosin, varsinkin kun yhteensä join illan aikana 2-3 juomaa. Toki täällä on kuuma, ruoka aika kevyttä, mutta ihminen, joka ei ole koskaan teini-ikäisenä tai opiskeluvuosinaankaan sammunut ei sammu tuosta noin vain. No asian todellinen laita kyllä selvisi aika nopeasti. Joogaopettajani totesi, että sain juomani luultavasti hiustenvärini ansiosta. Kaikki tytöt eivät saaneet tabletteja. Kyseinen rantatyyppi nyt on muutenkin lirkutellut minulle useamman kerran ilman suurempaa menestystä. Nyt sitten tälläinen kokemus.

En osaa olla kovin huolissani tai en ole jaksanut miettiä, mitä olisi voinut tapahtua. Olimme isolla porukalla liikkeellä ja on selvää, etten yksinäni liiku täällä juurikaan illalla missään. Saati käy baareissa. Päivällä on aina paljon ihmisiä liikkeellä, vastaava riski aika minimaalinen. Mutta ehkä perjantain kokemus oli silti hyvä herätys. Olen ollut aika huoleton matkailija koko ikäni. Koskaan mitään suurempaa ei ole sattunut. En edelleenkään aio pelätä, mutta olen ehkä tarkempi, missä syön ja mitä.

Joogaharjoitus vaihtelee. Eilen oli vahva päivä, tänään tein pelkän ykkösen ja vain nautiskelin. Jostain syystä nukun aika heikosti välillä. Ihmisiä tulee ja lähtee. Minä, ja muutamat pitkään olleet jäämme. Ehdin olla täällä lähes kuukauden ennen kuin lähden Nepaliin. Pitäisi aloittaa opiskelu FIlippiinien opettajakurssia varten. Olen lukenut joogasutria, mutta on pari muuta kirjaa lukematta. Ja pitää myös kerrata asanoiden nimet. Osaan janusirsanasta aika hyvin kaikki siihen asti, kun harjoittelen itse. Mutten välttämättä aukottomasti kaikkia fundamentaaleja. Pitää siis kertailla. No vielähän tässä on aikaa. Sinänsä olen hyvällä tiellä YTT-kurssia ajatellen, että keskityn tällä hetkellä lähes ainoastaan joogaan. Teen päivittäistä harjoitusta ja elän retriittielämää. Intensiivinen opettajakurssi ei ole niin raju hyppäys kuin suoraan työkiireiden keskeltä tullessa.

Olen miettinyt jonkun verran ihmissuhteitani ja ehkä tajunnut ainakin sen, että alan olla aika valmis aika erityyppiseen suhteeseen kuin aiemmin. Olen puhunut opettajani kanssa aika paljon elämästä, jonkun verran lapsuudesta, työstä ja joogasta. Ja on mielenkiintoista huomata, kuinka paljon yhteisiä kokemuksia jaamme. Aiemmin olen puhunut ihmissuhteistani, saati lapsuudesta hyvin vähän omien opettajieni kanssa. Keskustelut ovat olleet enemmän joogaan liittyviä, tai elämään yleisesti. Ei läheskään niin intiimejä. Toisaalta itsekin olet tullut jo paljon avoimemmaksi, sallin jo ihmisten, melko vieraidenkin tulla nopeammin lähelle. Henkisessä harjoituksessa olen siis edennyt täällä jonkun verran ja opettajani Casey on siinä hyvä harjoituskappale. ;) Fyysinen harjoitus nyt aaltoilee vähän sinne ja tänne, mutten ota siitä kauheasti paineita.

Tyrmäystippoja, häivähdys Sri Lankalaisesta mafiasta ja vastahyökkäyksen suunnittelua

Suunnittelemme vastaiskua tyrmäystippabaarille. Olimme perjantai-iltana juhlimassa parin kivan tyypin läksiäisiä (ihmisiä kun tulee ja menee koko ajan). Joimme pari olutta ja osa tytöistä, kuten minä tilasimme pina coladat. Sillä seurauksella, että sammuin hetken päästä kuin lyhty nuotion viereen; samoin kuin virolainen Marija. Nukuin niin sikeästi, etten huomannut koiran nuolleen poskeani tai norjalaisen kaverini nostelleen jalkojani. No, onneksi meitä oli paljon ja mitään pahaa ei päässyt tapahtumaan. Jonkinlainen blackout minulla on kuitenkin loppuillasta. Ei mitään hajua, kuinka kauan nukuin nuotion vieressä, missä vaiheessa norjalainen ystäväni talutti minut ja Marijan kotiin. Muistan kyllä kävelleeni kotiin, mutten pystynyt juurikaan puhumaan. Lisäksi Aussi-tyttö, joka joi puolet juomastani nukkui niin sikeästi, ettei herännyt aamulla safarille. Ja nukkui puolet päivästä. Itsekin nukuin 10 tuntia putkeen, mutta voin aamulla ihan hyvin. Ei pienintäkään merkkiä krapulasta, mikä kertonee siitä, että kyse ei todellakaan ollut alkoholista.

No, kuulimme tänään oman quest housemme omistajalta, että rantabaarin omistajat tekevät tuota säännölisesti. Laittavat unilääkkeitä tai vastaavia turistien juomiin, erityisesti nuorten naisten, tavoitteenaan päästä läheisempään kanssakäymiseen. Heillä on kytköksiä paikalliseen mafiaan, joten poliisi ei tee asialle yhtään mitään. Quest housen omistajat ovat kyllä yleensä varoittaneet kyseisestä paikasta, mutta tällä kertaa tieto ei ollut kulkenut. Onneksi olimme isolla porukalla, ja kenellekään ei sattunut mitään. Paikalliset ovat kuitenkin peloissaan mafiasta, joten eivät uskalla isosti kampanjoida rantabaarin pitäjiä vastaan.      

No mietimme, miten vastaamme asiaan. Osa tytöistä halusi jo järjestää mielenosoituksen heitä vastaan ja varoittaa kaikki muita turisteja. Itse ajattelin pikemminkin kirjoittaa Lonely Planetiin tai Trip Advisoriin ja varoittaa muita matkaajia sitä kautta. No katsotaan, miten homma etenee.                                                                                                              

Ohjattu ykkönen ja laskeutumista vapaapäivään

Aamulla oli ohjattu ykkönen - ja tietysti uimista. Mutta harjoitus tuntui jo paljon kevyemmältä kuin viime viikolla. En yleensä rakasta ohjattua harjoitusta, mutta nyt se tuntui ihan hyvältä, samoin pelkän ykkösen tekeminen tuntui mukavalta. Sen jälkeen kun olen ruvennut katkaisemaan kesken ykkössarjan ja siirtynyt kakkoseen, ykkönen on alkanut taas maistua. Tuntuu vain hyvältä ja leppoisalta. Ja kevyemmältä. Ja olen onnellinen, ettei minun tarvitse tehdä drop-backeja tekemättä kakkosta alle, koska ohjatussa emme tee niitä. Selkäni vierastaa nykyisin taaksetaivutuksia ilman kakkosen lämmittelyasanoita.

Voima on alkanut hieman palautua. Olen ollut täällä aika heikko. Nyt jotain pientä parannusta ilmassa. Yritän hieman treenata bakasanahyppyä, mutta aika laiskoin tuloksin toistaiseksi. Bakasana itsessään on ehkä vähän helpottunut, mutta hyppy ei kyllä kulje. Puhuimme eilen aika pitkään joogaopettajani kanssa keskittymisestä ja läsnäolosta kussakin asanassa. Ja sitten muustakin elämästä. Perun vähän aiempia hieman nihkeitä kommenttejani, ne olivat ehkä hieman hätäisiä tulkintoja hänestä. Usein kun ihmisestä alkaa saada enemmän irti, paljastuu paljon syvempiä kerroksia.

Asanaharjoituksen lisäksi harjoittelen edelleen suurempaa läsnäoloa kaikessa ja avautumista. Huomaan, että minulla oli joku alkuvastustus täällä, joka on sittemmin hävinnyt. Ehkä johtui juuri aiemmin kirjoittamastani asetelmasta (kaikki naiset pörräävät opettajan ympärillä) , joka väkisinkin vaikutti asenteeseeni häntä kohtaan ja myös omaan käytökseeni, joka on pikemminkin päinvastainen.  No nyt olemme päässeet parempaan balanssiin. Opettajani ei epäile, että minulla on jotain häntä vastaan ja minä olen ehkä hyväksynyt hänet syvempänä ja mielenkiintoisena ihmisenä, enkä lokeroi häntä johonkin itsekeksimääni muottiin. Siitä emme puhuneet, vaan enemmänkin harjoituksen herättimistä kokemuksista ja tunteista, ja terapiassa käymisestä, josta kummallakin on kokemuksia. En usko, että hän varsinaisesti epäili minulla olleen jotain häntä vastaan, mutta tunnistan itsessäni tietyn etäisyyden, jota aika helposti pidän yllä. Ja joka erityisesti amerikkalaisesta kulttuurista tulevaa  ehkä kummastuttaa. 

Muutenkin olen tavannut täällä muutamia aivan huikean kiinnostavia ihmisiä. Italialainen taiteilija tuttavani Alberto, josta kirjoitin aiemmin, osoittautui erittäin radikaaliksi performanssitaiteilijaksi, jota Louis Vuitton on jopa sponsoroinut. Hän on toteuttanut performanssejaan mm. New Yorkin Guggenheimissa, Venetsian biennaalissa ja ties missä. Entinen Rooman balettiakatemian tanssija, josta tuli sittemmin erittäin radikaali taiteilija, vieraillut jopa Helsingissä ARS 95 -näyttelyn aikana teemana taide ja prostituutio. Alberto halusi ottaa kantaa siihen, kuinka paljon taiteilijan ja prostituoidun työ muistuttaa toisiaan, taiteilija myy teoksiaan ja prostituoitu itseään. Niinpä hän ilmestyi eri näyttelyihin prostituoiduksi pukeutuneena. Osa performanssia oli, että "asiakkaat" saattoivat olla häneen yhteydessä 24/7.  En tiedä, kuinka pitkälle performanssi eteni tosi elämässä. No mieletön tyyppi silti, ja pitkään joogannut. 

Huomiseksi ei ole vielä suunnitelmia. Ihanaa, että on vapaapäivä. Kroppa saa vähän levätä. 

Tässä hetkessä

Olen alkanut oikeasti menettää tajun päivistä. Hyvä kun muistan, ollaanko maaliskuussa vai kohta jo huhtikuussa. Minulla ei ole mitään käsitystä, milloin on pääsiäinen. Ulkoinen ja Suomi alkaa menettää merkitystään. Päivittelen vähän blogia ja välillä Facebookia, mutta uutisia en ole juurikaan jaksanut enää lukea. En myöskään kovin aktiivisesti seuraa ystävieni elämää Facebookissa. Ei johdu siitä, ettei kiinnosta. Se ei vain tunnu tällä hetkellä niin akuutin tärkeältä. Kaipa te siellä hyvin voitte, tuijotan minä ruutua tai en. Ainakaan en voi juuri nyt olla kovin paljon läsnä. Ja samalla olen alkanut elää enemmän päivänvalon mukaan. Herään luonnostani kuuden jälkeen kun on valoisaa, nukkumaan ehkä kymmenen aikaan, jos saan nukuttua. Syön silloin kun on ruokaa tarjolla tai akuutisti kova nälkä. Luen muutamaa kirjaa, mutta laiskasti. Seuraavaksi voisin ottaa päiväunet.

Jos tämä lomailu jotain opettaa, niin ainakin täydellistä läsnäoloa hetkessä. Tärkeitä hetkiä ovat joogaharjoituksen lisäksi ruokapöytäkeskustelut, joissa haluan olla täysillä läsnä. Ja uiminen. Fredille, paikan noin seitsemänkymppiselle omistajalle, on päivän kohokohta, kun hän saa viedä meidät uimaan lähirannalle, joka on mieletön paratiisiranta. Toisina päivinä aallot ovat korkeampia kuin toisina. Uimme oikeasti ainakin 0,5-0,7 km yhteensuuntaan  ja takaisintulo on hieman työläämpää aalloista johtuen. Olen alkanut käyttää räpylöitä ja saan treenattua tekniikkaani paremmaksi. Olen selvästi Fredin lempityttöjä, koska uin hyvin. Tänään en olisi jaksanut lähteä uimaan, mutta koska uiminen on Fredille niin tärkeää, en raaskinut jättää menemättä. On silti mahtavaa, että seitsemänkymppinen vetää asanaharjoitusta joka päivä ja vielä ui päälle kilsan tai kaksi joka päivä. Muuten hänellä on kyllä terveydellisiä ongelmia, toinen silmä ilmeisesti ainakin sokeutunut ja muitakin vaivoja jo. Fred on lisäksi ihana, koska hän valvoo aktiivisesti, ettei kukaan ajaudu liian syvälle, jää porukasta ja kommentoi välillä mm. selkäuintitekniikkaani. 

Ostin tänään menolennon Delhiin. Lähden täältä eteenpäin huhtikuun toisella viikolla näillä näkymin. Jos haluan, voin tietysti reissata Sri Lankalla ennen Delhiin ja Nepaliin lähtöä. En tiedä jaksanko. Olemme tekemässä päiväretkeä Galleen, lähikaupunkiin, ja lauantaina katsomaan läheisiä temppeleitä. Olen äärettömän laiska turisti tällä hetkellä. Olin viime lauantaina safarilla, mutta muuten olen nähnyt täällä vain 2 rantaa, supermarketin, ATM:n ja pari kilpikonnaa. Olen täydellisen onnellinen. 

Joogabileet ja heikkoa syömistä

Huonosti nukuttu joogabileiden jäljiltä, vaikka juomana olikin vain vettä ja inkivääriteetä.  Michelle ja Chad, brittipari, joiden kanssa olimme safarilla, olivat täällä viimeistä iltaa, ja päädyimme järjestämään bileet. Chadilla oli iPadissaan DJ-applikaatio, joten meillä oli lähes Goa-henkinen klubi Ashtanga Lankan ravintolan terassilla. Hauskinta oli, että myös paikallinen keittiöhenkilökunta ja noin seitsemänkymppinen Fred olivat täysillä mukana. Ranskalais-italialaisesta taiteilijapariskunnasta puhumattakaan.

Harjoitus etenee, mutta voiman kanssa on tekemistä. Johtuu kai siitä, että syömme aika vähän. Uimisen jälkeen on aamupala vasta yhdeltätoista ja sitten onkin jo lähes päivä puolessa. Illallinen on jo puoli kuuden aikaan. Jotenkin ei tule syötyä lounasta ja ruoka on aika kevyttä. On ihme, jos en kutistu täällä vajaassa kuukaudessa. Pitää ehkä kiinnittää enemmän huomiota syömiseen, jotta jaksaa ylipäänsä harjoitella ja tehdä asioita. Proteiineja voisi olla ennemmänkin. Kananmunia aamupalalla ja kikherneitä tai linssejä lähes joka aterialla kuitenkin.

Joogaopettajani on 43-vuotias jenkki Portlandista. Hyvä opettaja, mukava mies. Jollain tasolla ehkä hieman tyypillinen ashtangaopettajamies. Hyvännäköinen, selvästi sinkku, ja ympärillä pyörii useampia joogaavia naisia, jotka ovat jollain tasolla kiinnostuneita. Ehkä kirjoitan vähän ilkeästi, mutta ehkä helpoin ammatti miehelle, joka haluaa tavata lahjakkaita ja mielenkiintoisia naisia, on ruveta joogaopettajaksi. Muut miehet täällä yhtä uusiseelantilaista tyyppiä lukuunottamatta ovat joko varattuja, vanhoja tai homoja. En lainkaan halua vähätellä hänen osaamistaan opettajana. Olemme käyneet läpi jonkun verran joogasutria ja hän vaikuttaa asiaan perehtyneeltä (olen opiskellut sutria aiemminkin ja vertaan samalla hänen esittämiä tulkintojaan Måns Broon käännökseen, joka suomalaisella joogatutulla on mukana) ja haluaa puhua joogasta laajasti, asana on vain pieni osa joogaa. Mutta joogasalin ulkopuolella olen haistavinani pientä lomaromanssin etsintää, mikä sinänsä on ihan inhimillistä. Mutta ah niin tyypillistä ashtangamaailmaa jollain tavalla.

Ja kas, prosessi alkoi taas

Jostain syystä nämä ulkomaan joogamatkat edelleen nostavat jonkinlaisen sisäisen pyörremyrskyn. Kotona oli paljon tasaisempaa. Tänään aamuharjoitus oli fyysisesti melko kevyt, nukuin hyvin ja olen alkanut kotiutua, mutta henkisesti hyvin raskas. Tällä kertaa ei varsinaisesti istuinkyhmyn alue, vaan yleisemmmin vasen lonkka ja jostain lantion pohjalta nousevat kivut. Samaa tuttua, vanhaa emotionaalista tuskaa, jota on ollut niin monta vuotta. Ja tiedän tasan tarkkaan mihin se liittyy, ja mistä se nousee. Toisaalta tunteiden tulo liittyi ehkä jollain tavalla eiliseen keskusteluun italialaisen Alberton kanssa jooga-asanoiden, fyysisten tuntemusten ja henkisten kipujen välisestä yhteydestä. Esimerkiksi suptakurmasana on pitkälti hyväksymistä. Kun hyväksyt asanan mahdottomuuden, oman kehosi rajoitukset, hyväksyt samalla itsesi, elämäsi ja koko maailman. Kuulostaa juhlavalta, mutta minulle se oikeasti nostaa juuri kyseisiä tunteita esiin. Kyse on loppujen lopuksi vain antautumisesta ja hyväksymisestä. Ja irtipäästämisestä.

Alberto on 49-vuotias taiteilija, joka asuu Pariisissa, ja on joogannut pitkään. Ja on täällä ilmeisesti poikaystävänsä kanssa. Hänen joogaharjoituksensa on muuttunut dramaattisesti viime aikoina, johtuen luultavasti siitä, että hänen sisarensa kuoli hiljattain ja hänen 77-vuotias äitinsä tarvitsee entistä enemmän huolenpitoa. On tavallaan itsestään selvää, että kun elämässä tapahtuu isoja asioita, monet pienet asiat menettävät merkitystään. Mutta koska erityisesti ashtangajooga pyörii niin paljon fyysisen harjoituksen ympärillä, on tervettä puhua siitä, kuinka katoavaista kaikki kuitenkin on. Ja kuinka vähän merkitystä on sillä, saako taaksetaivutuksissa kiinni nilkoista vai ei. Samasta asiasta puhuttiin myös ollessani Intiassa. Tärkeää on ymmärtää harjoituksen merkitys, mutta vielä isompi merkitys on elää itselle tarkoitettua elämää. Ja esimerkiksi pitää huolta läheisistään, kun elämä sitä vaatii.

Aamujooga, aamukookospähkinä, aamu-uinti, aamupala, aamu jatkuu kauan..

Olen saavuttanut jonkun levollisemman pisteen, jossa en heilu menneessä, en tulevassa, en stressaa tulevista jutuista, enkä matkabudjetista. Osaltaan voisi todeta, että johtuu puhtaasti fyysisestä väsymyksestä, toisaalta siitä, että on tilaa ja aikaa vain olla. Eikä oikeastaan mitään pähkäiltävää. Tai ehkä alan viimein laskeutua lomaan.

No levollinen olo sen jälkeen kun olen nukkunut 9-10 tuntia eilisen safarikeikan jälkeen (kävimme eilen Yalan luonnonpuistossa, johon meni koko päivä, herätys klo 03.00), tehnyt normaalin joogaharjoituksen (ykköstä suptakurmaan asti ja sen jälkeen kakkosta bakasanaan saakka) ja uinut paikan omistajan, kalifornialaisen Fredin perässä varmaan kilsan rannan päästä toiseen päähän ja takaisin. Fred on jotain yli kuudenkymmenen ja tekee joka aamu joogaharjoituksen, jonka jälkeen uintiretken läheisellä paratiisirannalla (silent beach) rannan päästä toiseen valtavien aaltojen seassa. No vanhana uintitekniikkakurssin hienosti läpäiseenä uimarina ja tehokkaana ihmisenä vedin tietenkin alkuun vapaauintia kovalla vauhdilla, kunnes hieman uuvuin ja tyydyin uimaan selkäuintia lillutellen loppumatkan. "You need to learn, how to save your energy", said my yoga teacher. "Keep up with Fred, he swims wisely." Ja oli varmaan oikeassa. Kaikkea ei tarvitse tehdä aina niin täysillä, eikä ainakaan hosuen. Ehkä.

Eli opettelen ottamaan rennommin täällä. Elämä on paljolti olemisen harjoittelua. Irtipäästämistä tehokkuudesta ja jonkinlaisesta kilpailuvietistä, jonka olen kuvitellut olevan itselläni ehkä keskitasoa. Todellisuudessa se on ehkä paljon korkeampi. Ainakin keskitason yläpuolella. Tai ei ehkä vain kilpailuvietti vaan ylipäänsä suoritumisen vaatimus. Inhoan sitä, että asiat eivät suju. Inhoan epäonnistumista ja paikallaan pysymistä, kaikenlaista stagnaatiota. Päästän irti, pehmennän, hengitän.  Teen vähän vähemmän, jos siltä tuntuu.

Aamu on viimein vaihtunut päiväksi. Neljältä on joogafilosofiaa. Sitä ennen ei mitään.

Sri Lanka ja ajatuksia Intian jälkeen

Olen nyt Sri Lankalla. Aamujooga, mieletön ranta, kivoja ihmisiä eri puolelta maailmaa. Yritän elää jossain tasapainossa torakan kanssa, joka sitkeästi elelee samassa kylppärissä. Yritin myrkyttää sitä paikallisella kynsilakanpoistoaineella, muttei kuollut.

Pondicherry oli mielenkiintoinen ja olen iloinen, että menin sinne. Olin tosin ehkä enemmän loman tarpeessa kuin tajusinkaan.  Intia on aina huikea, mutta meluisa ja hieman raskas. Toisaalta rakastan sitä, toisaalta uuvun siihen. Ymmärrän hyvin, että lähes puoli vuotta siellä ollut tuttuni on väsynyt meteliin ja likaisuuteen. Meteliin aloin väsyä reilussa viikossa. Niin poispilattuja suomalaiset kai kuitenkin ovat. Pondicherry on kuitenkin huomattavasti miellyttävämpi kuin Delhi, kaikki oli paljon helpompaa. Ja turvallisempi olo liikkua itsekseenkin. Tapasin kivoja ihmisiä, koin hyviä asioita, mutta samalla olin aika paljon itsekseni, mikä nyt on ehkä matkan tarkoituskin. Mutten kuitenkaan oikein pystynyt olemaan paikallani tai rauhassa itsessäni. Hosuin vähän sinne ja tänne, enkä oikein saanut aamuharjoitusta toimimaan ja sekin vähän ärsytti. Nukuin liian pitkään, olin väsynyt, oli kuuma, linnut kakkivat parvekkeen pilalle ja olin puhtaasti laiska. Kai minulta puuttui joku oma tila, jossa olla rauhassa. Ja johon olen tottunut.

Mutta tapahtui paljon kaikenlaista, tapasin ihmisiä, vierailin Aurovillessä,  osallistuin intialaiseen Pujaan sunnuntaina , joka oli hieno kokemus. Tajusin myös itsestäni joitain asioita, mikä on aina hyvä. Ehkä vasta lentokoneessa matkalla tänne. Pondissa olin liian täynnä kaikkea tajutakseni mitään. Nyt jotenkin paljon levollisempi olo. Ei ole kiire mihinkään, ei tarvitse vähään aikaan vaihtaa paikkaa. Voin  löntystellä joogashalalle aamulla ja keskittyä harjoitukseen. Ja sen jälkeen uimiseen ja aamupalaan. Kaipa se on nyt sitä, mitä tarvitsen.

Real India

Kirjoitettu 6.3.
Kaikkien hassujen sattumusten kautta päädyin matkustamaan usean maan kautta Intiaan, Pondycherryyn. Matka alkaa siis virallisesti vasta täältä. No jos on aikaa, voi lentää Bangkokiin syödäkseen hyvän synttäri-illallisen ystävän kanssa, voi matkustaa Sri Lankan kautta uidakseen valtameressä ja päätyä Pondycherryyn Intiaan hengailemaan ja tapaamaan tuttua. Kun ei ole mikään kiire mihinkään, voi aloittaa näinkin epämääräisellä matkasuunnitelmalla.

Pondycherry on ranskalaisvaikutteinen rannikkokaupunki Tamil Nadussa eli Intian itäisessä osavaltiossa. Tämä on periaatteessa takapajuisempaa kuin Kerala, ja turisteja näyttäisi olevan vähemmän. Toisaalta täällä on 50 000 asukkaan Auroville, joka vetää matkailijoita eri puolilta maailmaa. Eli hengellinen ja ekologinen yhteisökokeilu, josta on ilmeisesti paisumassa jo jotain ihan muuta. Kiinnostavaa, ja haluan ehdottomasti tutustua siihen. Itse Pondycherry on nähty muutamassa päivässä. Perusintiatyyliin on Gandhin patsas, pari hienoa kirkkoa ja joku temppeli. Ja lukemattomia katuja pikku liikkeineen, verstaineen, mopoineen, tööttävine autoineen, riksoineen. Kun sataa, kadut muuttuvat liejuisiksi, vaikka periaatteessa onkin hiekkaa ja kiveä. Tänään on satanut koko päivän.

Verrattuna Delhiin ja muihin suurkaupunkeihin, täällä on paljon leppoisampaa. Meteliä tietysti, mutta  jotenkin turvallisempi olo. Ja toki minua vaaleana tyttönä vähän tuijotetaan, mutta toistaiseksi kaikki on toiminut hyvin ja ihmiset ovat hurjan ystävällisiä. Pukeutumisen suhteen on kuitenkin tarkempaa kuin esim. Goalla. Toisaalta Rajasthaniin verrattuna oloni on jopa rennompi. Ja samalla minusta on tullut mukavuudenhaluisempi ja turvallisuushakuisempi kuin nuorempana. Enää ei ole pakko matkustaa bussilla, vaan voi hyvällä mielellä ottaa taksin. On myös ihanaa, että on hotelli, jossa toimii wifi. Ainakin välillä.

Vielä liian levoton asettumaan

Lensin tänne Colombon lähelle Negomboon eilen illalla. Vielä en ole tolkuttoman kyllästynyt olemaan lentokentillä. Yleensä siihen tulee äkkiä kyllästys. En osaa vielä oikein rauhoittua. Menin rannalle ja mieli hyppelehtii vähän, missä sattui. En uskaltanut olla kovin pitkään, etten kärtsää. Mutta silti huomaan, että vielä on vaikea pysyä aloillaan. Pitäisi koko ajan puuhata jotain. Toisaalta olen edelleen matkalla. En ole jäämässä tännekään, vaan jatkan vielä matkaa. Sekin tuo oman levottomuutensa. Koko ajan puran vähän rinkkaa ja pakkaan taas. Ja nytkin odottelen taksia viemään minut kohti seuraavaa määränpäätä. Onneksi on aikaa. Ensimmäiset päivät lomalla tuntuvat aina pidemmiltä. 

En ole tajunnut, ettei tarvitse mennä töihin piiiiiitkään aikaan. En ole varmaan tajunnut oikein mitään. Ajattelen jopa välillä jotain työasioita. Pinnallisesti kyllä, mutta ajattelen silti. Ehkä se kohta loppuu.  

Terveisiä Bangkokista

Ensimmäinen kunnon lomapäivä, perjantai meni vielä Suomessa pakkauksia ja lähtöä puuhatessa. Nyt nautiskelen lounasta manikyyrin jälkeen. Ihanan tuoretta thai-basilikaa ja muita yrttejä annoksessa. Eilen oli myös hyvä illallinen Ban Chiang nimisessä ravintolassa suht lähellä Saphan Taksim metroasemaa.

Nukuin pitkään. En joogannut. Tunnen pientä syyllisyyttä, kun en ole menossa tiimipalaveriin vaan Sri Lankalle. Onneksi vain pientä. Olen niin puhtaasti lomalla.

TJ 0

TYÖT OHI, VAPAUS ALKOI.. <3

Aamukampa loppuu huomenna

Huomenna on viimeinen työpäivä, ja lauantaina on lähtö. Onneksi vasta illemmalla. Ihanaa, että työ loppuu. Mutta pieni stressi on edelleen ollut kaikesta säätämisestä. On puhelinliittymän siirtoa, passin hakemista, retkiaittaa, forexia, clas ohlssonia, apteekkia, kenkäkauppaa, josta etsin edelleenkin hyvännäköisiä kevelysandaaleja, Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, ja päällisin puolin olen saanut jo lähes kaiken hyvin hoidettua. Kotona pitäisi edelleen siivota, ja tyhjentää kaappitilaa vuokralaiselle, ja tyhjentää vessan kaapit ja pestä hyllyt. Ja miettiä, onko minulla jotain salaisia ja arvokkaita esineitä, jotka haluan siivota pois.

Perjantaina kärrään vanhemmilleni jotain kamoja, ja itselleni jonkun survival packin, kun saavun takaisin Suomeen. Esim. jotain vaatetta, matkakortin ja muuta sellaista, mitä tarvitsen ennen kuin pääsen takaisin omaan kotiin. Samalla juhlin synttäreitä tosi villisti eläkeläisten kanssa. No, juhlittua tuli jo lauantaina ja sunnuntai-illaksi on sovittu jo synttärihulinaa Bangkokissa. Ihana, työkseen lentävä ystäväni on siellä samaan aikaan, joten pääsemme laittamaan mekot päälle ja ihailemaan Bangkokin siluettia jostain rooftop-baarista.  No flipflops, only nice shoes. ;)

Sitten matka jatkuukin Sri Lankan pysähdyksen kautta Intiaan. On hassua matkustaa Bangkokiin mennäkseen Intiaan, mutta joskus näinkin. Halusin pitää paluulennon Bangkokissa, koska en halua Filippiinien kurssin jälkeen palata enää Intiaan. Enkä edelleenkään pidä suuremmin Delhistä. Mitä vähemmän aikaa Delhissä, sen parempi. Ja meno-paluu lennot Bangkokiin olivat aika halvat. Ja Bangkokissa on helppoa ja mukavaa, jos siellä nyt tulee vietettyä aikaa. Mennessä olen vain yhden yön ja yhden päivän. Mutta kivaa sekin.

Yötunnelmia

Oli bileet, oli kevyt hulvaton olo ja samalla jo niin irti. Oli ihanaa nähdä niin paljon tärkeitä ihmisiä samana iltana ilman, että aika olisi mennyt pelkkään emännöintiin. Bileissä määrää tärkeämpi asia on laatu. LOVE U ALL!

Mitäköhän tästä mun kirjoittamisesta nyt tulee, kun teen tätä vielä avoimemmin ja vähemmän päiväkirjatyyppisesti kuin tähän saakka? No sen näkee sitten. Suuremman avoimuuden harjoittelu ei edelleenkään ole huono asia. ;) Toisaalta olisi hassua ja älytöntä kirjoittaa matkakuulumisia vain vieraille ihmisille. Ja niille rakkaat, ihanat ystäväni, jotka ette ole lukeneet aiempaa, vanhaa blogia. Eli käytännössä suurin osa. Edelleen se löytyy, kun osaa etsiä. Mutta se on niin vanha juttu, ja niin rajun henkilökohtainen, etten osannut sitä koskaan oikein jakaa. Ja aiheeltaan niin siihen hetkeen sidottu.

Mutta nyt siis  4 päivää töitä ennen vapautta. Välillä tuntuu, että teen yhdestä lomasta ihan hirveän ison numeron. Loma siinä, missä muutkin, vain vähän pidempi sellainen. Mutta ehkä se isoin juttu on vapaus tehdä, mitä lystää. Ja niin, ettei tarvitse miettiä eikä miellyttää ketään eikä mitään, eikä ainakaan murehtia duunikuvioita.

No words, only joy!



No words, only joy! It's Friday!



Matkaostoksia

Aurinko paistoi, karkasin töistä, menin shoppaamaan. Kassiin päätyi kaikkea niinkin viehättävää kuin maitohappobakteereja, laastareita, compeedeja, aurinkorasvaa (50 ja 30 suojakertoimilla), adapteri, pantysonia, otsalamppu, nesteporetabletteja, alushousuja, buranaa, nestesaippua, Y3 pyykinpesuainetta, yhdet kivat sandaalit, joilla voi kävellä ja alennuksessa ollut matkatyyny. Vähän helpotti suunnittelijasielun elämää, kun kaikkea hyödyllistä tuli hankittua. Ostin silti kauniit, enkä vain käytännölliset kengät. Ja asteen kalliimmat. Mutta ne olivat kivemman väriset ja inhosin niitä superkäytännöllisiä. Tuli mieleen lähinnä terveysjalkineet.

Lisäksi kävin Forexissa varaamassa vähän rupioita ja dollareita. Yrittivät kovasti myydä kaikkea ja vähän pyöristellä summia ylöspäin. Selvästi myydyn valuutan määrästäkin voi saada bonuksia. Yritin kysellä, mistä kaikesta menee komissiota, koska niin kovasti kauppasivat. Seinästäkin kun saa rahaa nostettua kohdemaissa. Tosin sen jälkeen, kun luottokorttini nielaistiin Balilla yllättävän sähkökatkon takia, olen ollut hivenen vähemmän huoleton rahan kanssa. Käteiselläkin on arvonsa.

Tänään oli myös Rosen-terapia, joskin viimeinen sitä lajia nyt pitkäksi aikaa. Voisin silti lähettää ihanalle terapeutilleni postikortin matkalta. Tilanne oli hurjasti muuttunut elokuusta, jolloin kävin siellä ensimmäisen kerran. Vähän jotain pientä jumitusta ja takaumia vanhasta, mutta tuntui jotenkin enemmän kohteliaisuuskäynniltä. Hyvä niin. Hengitykseni on rauhoittunut, ja hänen mukaansa kehon kieli yleisestikin. Olen paljon paremmin maadoittunut ja läsnä. Toisaalta olin elokuussa niin vihainen ja ties missä tunnetiloissa, ettei se nyt sinänsä mikään ihme ole.

Enää 5 päivää töitä. Sitten yksi lomapäivä ja lähtö lauantaina illalla. Jo alkaa olla aikakin.

Harmoniaa

Aurinko paistaa, hyvä päivä.

Asana-asiaa

Kirjoitan postauksen pelkästään joogasta, koska paljon muuta arjessa ei nyt tapahdukaan. Olen ruvennut katkaisemaan harjoitusta supta kurmasanan jälkeen ja siirtynyt sen jälkeen tekemään kakkosta, minkä seurauksena kuvittelin harjoituksen lyhenevän. No hah, totuushan on se, että vietin taas kaksi tuntia shalalla sisältäen kyllä loppurentoutuksen. Jouduin toki odottamaan hetken aikaa avustuksia supta vajrasanassa ja  taaksetaivutuksissa, mutta silti. Kun ei ole enää kiire ja stressi siitä, ehdinkö tekemään koko harjoituksen ja jaksanko ylipäänsä tehdä kaiken, olen pystynyt olemaan rauhassa asanoissa, hengittämään pidempään, mikä on tietenkin tarkoituskin. Ja kas kummaa, harjoitus kestää edelleen sen kaksi tuntia. Ihanaa on tietysti se, ettei tarvitse hosua, ja koen jaksavani tehdä hyvin myös kakkosen asanat. Nyhrään silti ykkösessä lähemmäs tunnin, mikä on itseasiassa outoa. Ehkä olen ennen vain hengittänyt niin kovin nopeasti.

Toinen havainto on, että kun vanhat ongelmakohdat toimivat, aina löytyy uusia. Kun teen vähemmän eteentaivutuksia, istuinkyhmy on ollut aika hiljaa ja rauhassa. Sen sijaan olen löytänyt jännittäviä jumituksia olkavarsista, mitkä tuntuvat tietysti mm. kapotasanassa. Tänään olin kyllä käynyt aamulla piikitettävänä kaiken maailman tehosterokotteita, joten käsi oli muutenkin hieman arka. Huomenna varmasti parempi.

Olin myös jotenkin väsynyt, vaikken edes tee mitään rasittavaa. Nukun, syön, puuhailen töissä ja chattailen. Taaksetaivutuksista tulen kyllä ylös notkeudella kikkailemalla, mutta silti vähän heikko päivä.  Odotan niin, että pääsen valoon täältä.

Mietelauseviikko jatkuu...

Valoa, keveyttä, huolettomuutta, luottamusta.

Tunnelmia tänään

Olen sanaton. Puhukoot jonkun muun sanat.