Kirjoittelen näitä nyt tännekin. Sinänsä ajatukset eivät ole mitenkään uusia, olen vain yrittänyt elää niitä ihan konkreettisesti. Ja jollain tavalla niiden viisaus on selkeytynyt. Kaikki ovat nousseet pintaan matkani aikana joko eri ihmisiltä, opettajilta tai sitten kirjoista tai muualta. Eli kyse on minulle ajankohtaisista teemoista, omasta sisäisestä projektistani, jota olen työstänyt matkani aikana. Ja opetellut katsomaan itseäni toisin. Mietelausekliseistä alkaa tulla totta, kun on aikaa ja tilaa elää niiden mukaan.
1. Mikään ei ole pysyvää. Hyväksy jatkuva muutos.
2. Ole aidosti läsnä jokaisena päivänä, keskity hetkeen. Ei ole syytä murehtia huomista, menneestä voi päästää jo irti.
3. Älä takerru liikaa mihinkään, ei ihmisiin, tilanteisiin, olosuhteisiin, kehoon.. Päästä irti oletuksesta, että asiat pysyvät samoina.
4. Mikäli asiat eivät etene luontevasti, älä puske väkisin. Nyt ei vain ole oikea aika. Hyväksy se.
5. Ole avoimesti ja rehellisesti oma itsesi, anna muiden nähdä, kuka oikeasti olet. Hyväksy, että olet haavoittuva, inhimillinen, epätäydellinen. Älä murehdi sitä, anna sen vain olla.
6. Näytä ja osoita tunteitasi, ne eivät tee sinusta heikompaa.
7. Älä pelkää rakastua, rakastuminen ei ole rikos.
8. Luota, että elämä kantaa. Anna universumin/elämän tehdä työtä puolestasi, ilman, että yrität aina suunnitella ja hallita kaikkea.
9. Kaikkea ei tarvitse omistaa. Vähemmän on enemmän.
Erityisesti luopumista olen harjoitellut, koska matkani on ollut paljonkin ihmisiin sidottua. Tapaan, hurmaannun, ystävystyn, lähennyn, hyvästelen, erkaannun ja kohta sama uudestaan. Pakko luottaa, että ainakin osan tapaamistani ihmisistä tapaan vielä uudestaankin. Olen joutunut muistuttamaan itseäni niin ykkösestä, kuin nelosestakin, erityisesti silloin kun on tuntunut kurjalta, tai en ole ollut ihan tyytyväinen lopputulemaan. Ja jotenkin se on auttanut.
Suunnittelemattomuuttakin olen työstänyt, koska minulla on kerrankin ollut sille tarpeeksi tilaa. Vieläkin spontaanimmin olisin voinut matkailla, mutta aika hyvällä tasolla jo kuitenkin. Hieman olen maksanut enemmän lennoista, kun päätös on tehty ihan viime tipassa. Mutta se on pientä. Kohtaa kahdeksan työstän edelleen, sillä pieni kotiinpaluuahdistus tuntuu. Toisaalta kaipaan kotiin, toisaalta pelkään vajoamista samaan työhön ja joihinkin samoihin ajatusmalleihin. Turhaan pähkäilen sitä vielä. Enemmän luottamusta tulevaan. Kaikkea yllättävää on tapahtunut koko ajan. Miksei kotonakin?
Moi Sunshine! Löysin blogisi vähän aikaa sitten, kun googlasin jotain asiaa, google ohjasi mut sun vanhaan blogiin ja huomasin että sulla on uusi. Mä olen se tyyppi joka kommentoi joskus sun vanhoja tekstejä sia-nimimerkillä.
VastaaPoistaLueskelin tätä uutta blogia, mielenkiintoista pohdintaa mieleen ja kasvuun liittyvistä asioista :) Osin samoja kuin mulla, olen suunnilleen samanikäinen kuin sä ja sinkku ja lapseton (olen kyllä seurustellut tässä välissä mutta eronnut) ja analyysin olen lopettanut jo jonkin aikaa sitten. Joogaa en ole kyllä kuin kokeillut pari kertaa, mutta jotkut kaverit ovat aika tosissaan sen suhteen :)
Ja hassua vielä mäkin olen päätynyt ulkomaille. Tosin ainakin semi-pysyvästi (sori en voi tässä kertoa minne, koska mut voi tunnistaa siitä aika helposti). Mulle tämä ulkomailla olo on ollut varsin rankkaa, todella paljon rankempaa ja yksinäisempää kuin olisin voinut kuvitella. Tai olen kyllä kehittänyt elämän itselleni täällä muualla, minulla on kavereita, ystäviä ja tekemistä, mutta paljon kovemmalle se on jotenkin ottanut se "kaiken vaihtaminen toiseen" kuin osasin kuvitella, aika ontto olo usein edelleenkin on, vaikka asiat olisivat periaatteessa kuinka hyvin täällä muualla. Ikävöin ihmisiä ja paikkoja Suomessa kovin paljon. Tai lähinnä tämä on vuoristorataa, huikeita huippuja ja syviä laaksoja, olen nähnyt ja oppinut ihan mielettömän paljon, itsestäni ja maailmasta (maailmankuvanikin on mullistunut), en tarkoita että tämä olisi pelkkää kärsimystä - ja ehkä tämä on täydempää elämää kuin esimerkiksi se mitä oli angstisena nuorena, ainakin uskallan enemmän. Ja tavallaan olen jo hieman irrallaan Suomesta, en ole varma haluaisinko edes palata sinne juuri nyt, vaikka ikävöin sinne paljon.
Lasten hankkiminen ja miehen löytäminen mietityttää minua tätänykyä reippaasti. Edellisen (löyhähkön) suhteeni päättymisestä on kyllä vasta vähän aikaa. Jotenkin sekä panikoin että en panikoi, ehkä olen tavallaan epäpanikoivaa tyyppiä ja analyysi "teki" minusta aika vaativan, tai pärjään kyllä yksinkin, vaikka varsinkin tässä ulkomaan-tilanteessa tuntuu että tarvitsisin parisuhdetta enemmän kuin "normaalisti". Toisaalta tuntuu että olen nähnyt jo "kaiken" ja että suunnilleen atomipommin pitäisi räjähtää, että kiinnostuisin jostakusta (no tietenkään en kai vielä ole tähän ikään asti ollut ikinä suhteessa kenenkään riittävän täysijärkisen ja läheisen ihmisen kanssa, lukuunottamatta ehkä joitain nuoruuden suhteitani, joissa minä olin se vaikeampi osapuoli). Tavallaan olen kyllä edelleen toiveikas, tapaanhan aika paljon uusia ihmisiä koko ajan, toisaalta en ehkä ole koskaan ihan kunnolla uskonut siihen että tapaan joskus jonkun riittävän hyvän ihmisen, tämä on ehkä vanhan masennuksen peruja, jonka kanssa tietysti saan taistella edelleen, ei kai se taipumus minusta koskaan kokonaan poistu. Toisaalta tuntuu että olen paljon vähemmän epätoivonen kuin jotkut ystäväni jotka ovat jo tehneet "epätoivoisia" ratkaisua.
No mutta hyvää loppumatkaa ja tsemppiä kaikkeen!
Hei!
VastaaPoistaKivaa kun löysit tänne. Ja mielenkiintoista lukea kuulumisiasi. Kommentoin myöhemin lisää, blogger tökkii jostain syystä aika paljon. Joko guest housen wifi tai Kiina..