Intensiivinen joogakuukausi käynnistyi

Kurssia on käyty täällä Boracaylla nyt kaksi päivää. Ohjelma on intensiivinen, ihmiset mukavia, mutta jokin kurinalaisuudessa hieman tökkii. Opetus on hyvää ja kiinnostavaa, mutta energiassa on jotain, mitä vastustan. Ehkä se on yleinen vastustus "koulussa oloa kohtaan."  En ole selvästi tottunut kovin tiukkaan ohjelmaan aiemman kahden kuukauden aikana. Ja joogaharjoitukseni on ollut viime kuukausina niin henkilökohtainen, että vierastan taas uutta opettajaa ja uutta lähestymistä. Koen jotenkin olevani jossain testissä, vaikkei siltä pitäisi tuntua. Että harjoitustani taas arvioidaan ulkopuolelta ja nimenomaan fyysisenä suorituksena. Lankalla pääsimme jo ihan eri tasolle, missä harjoitus on myös terapiaa ja oma henkilökohtainen matka. Kuten opettajani Casey sanoi, asanaharjoitus on kuitenkin vain asanaharjoitus eikä tee ketään autuaaksi itsessään. Tärkeämpää on prosessi, jota meissä itsessämme tapahtuu. Ihminen voi tehdä huikeaa fyysistä harjoitusta ja olla silti varsin hukassa itsensä kanssa. Se, että saa taaksetaivutuksissa kiinni nilkoista, on vain sitä, että saa kiinni nilkoista. So what.

Verrattuna Sri Lankaan, täällä ollaan kovin uskollisia kaikella, mikä tulee Mysoresta. Missä ei sinänsä ole mitään vikaa, koen lähestymisen vain vähän ortodoksisena välillä. Olen ehkä tottunut siihen, että opettaja voi tehdä myös hieman enemmän omia tulkintoja. Mutta toki meidän pitää kiinnittää enemmän huomiota yksityiskohtiin, kun olemme kerran opettajakoulutuksessa. Mutta ehkä mielipiteeni muuttuu, kun kurssi etenee. Nyt koen pientä tunneristiriitaa täällä oloani kohtaan. Ja pientä vastustusta.

Ensi reaktioni eilisen jälkeen oli, etten varmasti mene vipassanaan istumaan tämän istumisen päätteeksi. Istua ehdin lomani jälkeenkin. Istumista oppitunneilla on nimittäin aika paljon. Tänään istuttiin hieman vähemmän ja demoiltiin enemmän aurinkotervehdysten teknisiä ykistyiskohtia, mikä oli helpompaa. Meditaatio ja pranayamaharjoitukset aamulla ovat miellyttäviä, mutta luennoilla on vielä ollut aika paljon perusasiaa, ehkä siksikin ajatukseni harhailee. Ja ryhmä ei ole vielä kovin keskusteleva, luennot ovat olleet enemmän luentoja. Mutta opin varmasti paljon. Ja porukka on kiva. Ja ehkä minun pitää vain päästää vastustuksestani irti.

Suunnittelijasielu puuhailee edelleen

Huomaan, että matka-aikani on liian lyhyt tiettyjen, tiukasti ajatteluuni iskostuneiden mallien muuttamiseen. Kuten suunnittelun ja ylimääräisen ohjelman organisoinnin. Olen sentään hidastunut ja pystyn olemaan aika paljon rennommin kuin ennen. En ole enää turisti, eikä minun tarvitse kääntää jokaista raunion kiveä tai vierailla joka ikisessä temppelissä. Toisaalta suunnittelen edelleen vähän liikaa ja ohjelmoin aikataulujani aika kiireisiksi. Kun pääsen johonkin paikkaan ja rauhoitun, osaan kyllä jo olla. Seuraavaa askelta suunnittelen kuitenkin liikaa, sen sijaaan, että luottaisin siihen, että kaikkea kiinnostavaa kyllä tapahtuu. Ja uusia ihmisiä kohtaa matkalla.  Ja että pieni kyllästyminen on ihan tervettä.

Nepalissa puuhasimme koko ajan varsin paljon, mutta se tuntui silti aika rentouttavalta. Erityisesti vuorilla oleminen oli ihanaa ja vaeltaminen vaatii keskittymistä kuhunkin hetkeen. Sää vaihteli paljonkin, joten ei voinut suunnitella tai ohjelmoida liikaa etukäteen, oli vain mentävä luonnon mukaan. Jos tulee lumituisku tai pitkään jatkuva matalapaine, korkein huippu voi jäädä valloittamatta tai näkymät jäädä vähän latteiksi. Lumesta ja märkyydestä huolimatta maisemat olivat upeat ja kokemus ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen.

Itse Nepal maana jäi minulle vielä hieman kysymysmerkiksi. Kaksi viikkoa on liian lyhyt aika, ja oma fokus ei nyt muutenkaan ollut ensisijaisesti turismissa vaan enemmän ystävän luona kyläilyssä. Ihmiset olivat hymyileviä ja ystävällisiä, köyhyys silmiinpistävää ja huono infrastruktuuri paikoin aika ärsyttävää. Miten ihmiset voivat ansaita elantonsa kun sähköt ovat poikki suurimman osan päivästä tai kahvilan ohimenevä tie katkaistaan loputtoman katutyöremontin ajaksi? Lisäksi on tietysti jatkuvia vesikatkoja, korruptoituneita poliiseja ja virkamiehiä, pulaa työpaikoista sekä suurena ongelmana hyvin nopeaa vauhtia tuhoutuva ympäristö. Länsimaisen rahoituksen ja projektien tuella kehitetään paljon, mutta onko sitä kautta saatu hyöty lainkaan pysyvää?

Eilen saavuin tänne Manilaan ja tänään on jatkolento Kaliboon. Olen seuraavat neljä viikkoa joogaopettajakoulutuksessa Boracaylla, jossa meillä on ohjelmaa aamukuudesta neljään tai viiteen iltapäivällä. Vapaa-aika alkaa käytännössä illallisen jälkeen joka on siinä puoli kuuden aikaan. Koulutus on tiivis ja jaan huoneeni hollantilaisen tytön kanssa. Omaa aikaa on siis melko vähän. Saa nähdä, kaipaanko yhtään mitään ohjelmaa sen jälkeen. Ehkä haluan vain olla ja nauttia. Odotan toki koulutusta innolla. Aikaisin olen herännyt lähes koko lomani ajan, vuorillakin lähdettiin liikkeelle jo kuuden tai seitsemän aikaan. Herääminen ei ahdista, enkä pelkää fyysisen harjoituksen rankkuutta: kehoni on aika tottunut tekemään harjoitusta 5-6 kertaa viikossa.Toki iltapäivän opetusharjoitustunnit tuovat lisärankkuutta ihan fyysisestikin.

Suunnittelijasielu kun olen, ilmoittauduin alustavasti Hongkongin vipassana kurssille kesäkuussa, mutta kyseessä on tosiaan alustava ilmoittautuminen. Paikka pitää vielä vahvistaa lähempänä. Ajatus meditaatiokurssista kiehtoo minua juurikin siksi, että se pakottaa olemaan paikallaan ja lopettamaan puuhailun. Lisäksi prosessi itsessään kiehtoo minua ja olen hieman utelias, mitä sen aikana tapahtuu. Toisaalta mietin, onko ihan hullua tunkea lomani täyteen kaikkea mahdollista ohjelmoitua. Ehdin kyllä tehdä vipassanan myöhemminkin elämässäni; kaikkea ei tarvitse suorittaa valmiiksi tänä keväänä. Ja käytän tahallani sanaa suorittaa, sillä vaikka ajatuksena ei ole suorittaa mitään tai kerätä pisteitä, liiasta tekemisestä seuraa helposti suorittamista. Ilo ja keveys unohtuu, kun tunkee kalenterinsa ihan uppotäyteen kaikkea. Silti on vaikeaa olla suunnittelematta. 

Vipassanapropagandaa ja omia pohdiskeluja

Olen törmännyt matkallani useampaan ihmiseen, jotka ovat kaikki puhuneet vipassanameditaation puolesta. Väittelin jopa aiheesta joogaopettajani Caseyn kanssa, joka oli hyvin vakuuttunut metodin tehokkuudesta. En vain ole ihan varma, onko 10 päiväksi luostariin vetäytyminen lainkaan minun juttuni. Totesin, että haluan mielummin vauvan pitämään minut kiinni hetkessä, kuin taas uuden henkisen harjoituksen. Osaan olla hiljaa ja yksin omien ajatusteni kanssa, olen nyt kaivannut enemmän iloa ja keveyttä kuin hiljaisuusretriittiä. Toisaalta kyse on vain reilusta viikosta elämässäni. Kun on kerran mennyt retriitin läpi, oppisin tekniikan ja pystyisin hyödyntämään sitä eri tilanteissa.

Hupaisaa on, että vipassana tulee eteen nyt useammasta suunnasta. Myös täällä Nepalissa törmäsin hollantilaiseen joogaopettajanaiseen, joka kehui vipassanaa lasten syntymän jälkeen isoimmaksi kokemukseksi elämässään. Tiedän, että meditaatio tekisi minulle hyvää. En silti ole saanut pidettyä säännöllisestä harjoituksesta kiinni, etenkään täällä reissussa. Jokin osa minussa hieman vastustaa; pelkään istumista, kipua ja sitä, että haluan karata koko paikasta. Olen kuitenkin utelias, koska nyt minulla kerrankin olisi aikaa ja mahdollisuus tehdä se ilman, että luovun esim. talvilomasta tai muusta mukavasta.

Aasiassa on paljon vipassanakeskuksia, ja kesäkuussa on edelleen paljon vaihtoehtoja, jos haluan sen tehdä. Euroopassa vaihtoehtoja on paljon vähemmän. Kaakkois-Aasiassa vipassanan voi käytännössä tehdä missä tahansa maassa ja vaihtoehtoja kesäkuun alussa on paljon. Ehtisin silti lepäillä joogaopettajakurssin jälkeen ja puuhata jotain hauskaa turistijuttua. Meditaatiokeskus löytyy mm. Hongkongissakin, jonne olen joka tapauksessa menossa.

En päätä vielä mitään vaan katson, miltä minusta tuntuu kurssin aikana. Kaipaanko enemmän vapautta ja iloista hengailua, vai kenties vielä jotain henkisempää kokemusta. Kun menen kesäksi takaisin Suomeen, elämä on taas hektisempää. Haluan kuitenkin nähdä perhettä, ystäviä, juosta siellä ja täällä. Nyt olisi hyvin aikaa joogakurssin loputtua. Jos siis siltä tuntuu. Aika näyttäköön. 

Oppiläksyjä kertaamassa vuorilla ja buddhalaisessa luostarissa

Ihanat, intensiiviset 2 viikkoa Nepalissa alkavat olla takana. En ole juurikaan ehtinyt kirjoittaa, koska olen ollut koko ajan menossa. Hieman turismia Kathmandussa ja sen jälkeen olemmekin olleet viikon tien päällä. Osallistuimme alkuun 3 päivän Pranamaya Yogan  joogaretriitille, joka pidettiin Neydon buddhalaisessa luostarissa. Aivan upea paikka ja Tiibetin buddhalaisuus on jotenkin vetoavaa, vaikken siihen kovin syvällisesti olekaan perehtynyt. Retriitin jälkeisenä aamuna hyppäsimmekin seiskan aamubussiin ja suuntasimme kohti Pokharaa ja trekkaamaan Annapurnan maisemiin. Nyt sitten olemme toipuneet eilisen ja olen hengaillut tutustumassa Kathmandun hienoihin temppeleihin ja hoidattanut kipeitä lihaksiani naapurin ayurveda-hoitolassa.

Paljon on tullut ajatuksia, tunteita, fiiliksiä, tulevaisuudenvisioitakin vähän bussimatkoilla, vuoren rinteitä kivutessa, keskusteluissa rakkaan ystävän kanssa. Rahaa on näiden kahden kuukauden aikana mennyt hieman enemmän kuin ajattelin. Yritän olla turhaan miettimättä liikaa, heräsin siihen vain äskettäin maksaessani Filippiinien joogamaksua. En ole hirveästi laskenut rahoja ja tajusin, että tili oli kummasti huvennut. No vuorotteluvapaakorvaukset sentään tulevat, vaikkeivat suuria summia olekaan, samoin asunnon vuokra. Vuorottelukorvauksesta tulevat aina jälkijättöisesti eli sikäli en ole niitä vielä juuri saanutkaan.

Olen hieman kirjaillut ajatuksia ylös, jotka ovat täällä kirkastuneet. Vuorilla pystyin elämään täysin hetkessä, oli täysi työ keskittyä kävelyyn ja portaiden kipuamiseen, liukasteluun mutaisilla poluilla, maisemien ihasteluun, kylmyyden torjumiseen, valokuvaamiseen ja ihmisten tapaamiseen. Yritän edelleen pysyä läsnä hetkessä ja olla miettimättä liikaa syksyä. Ainakin sen verran olen tajunnut, että saatan haluta Suomesta pois myös ensi talvena. Työn puurtaminen samalla mentaliteetilla kuin aiemmin ei oikein tunnu vaihtoehdolta. Siksi kai olen nyt alkanut stressata myös vähän rahasta. Palaan kyllä töihin, mutten tiedä, kuinka pitkäksi aikaa. Mitä kauempana olen, sitä enemmän haluan pysyä täällä. En halua menettää tätä vapautta, jonka viimein olen saavuttanut. Kuukausipalkkainen työ Suomessa ei oikein tue vapauden konseptia.

Yritän myös harjoitella takertumattomuutta ja luottamusta. Yritän elää mahdollisimman avoimena koko vapaan jaksoni, takertumatta liikaa ihmisiin tai asioihin, rakentelematta haavekuvia ja suunnitelmia. Yritän myös luottaa siihen, että jos joku juttu ei mene nyt virtana eteenpäin, ei sen ole tarkoituskaan mennä. Ainakaan juuri tällä hetkellä. Takertumattomuudella tarkoitan ehkä enemmän kiitollisuutta kaikesta, mitä on tullut vastaan ja keitä olen kohdannut. Mutten keskity murehtimaan, milloin tapaan näitä upeita ihmisiä seuraavan kerran. Tai voisiko jostain ihmissuhdekuviosta tulla vielä joskus jotain. Aika näyttää, mihin suuntaan päätyy kulkemaan. 

Kathmandu, totuttelua kaupunkielämään

Saavuin eilen aamulla Kathmanduun, jossa kyläilen rakkaan ystäväni luona. Vielä aika vaikeaa sanoa yhtään mitään koko maasta, vaikuttaa kiinnostavalta, köyhältä, infrastuktuuri toimii melko heikosti (mm. tiet huonossa kunnossa, sähkökatkoksia koko ajan.) ja silti helpommalta kuin Intia. Naisiin ainakin suhtaudutaan kunnioittavammin ja länsimaalaisiin yleisesti varsin positiivisesti. Länkkärit ovat täällä joko töissä tekemässä jotain edes jollain tavalla merkityksellistä tai sitten turisteja eli tuovat suoraan rahaa. Seksiturismi tai yleinen bileturismi on kaiketi melko hillittyä moniin muihin maihin verratuna. Kathamandu ei varsinaisesti ole Aasian yön hohtavin helmi, joskin baareja, kahviloita ja ravintoloita täältäkin löytyy pilvin pimein. Sri Lankaan verrattuna täällä näyttäisi olevan enemmän länsimaisia palveluja tarjolla, joskaan en voi verrata Colomboon, jossa en varsinaisesti käynyt.

Buddhalaisuus heijastuu ihmisten käytökseen, samaa lempeää uteliaisuutta kuin esimerkiksi Kaakkois-Aasiassa, muttei läpitunkevaa röyhkeyttä. Tai Intian aggressiivisuutta. Huomiot perustuvat tosin hyvin lyhyeen aikaan ja myös keskusteluihin täällä asuvan ystäväni kanssa. Alku on ollut varsin sosiaalista. Eilen illallistettiin expattiyhteisön kanssa, tänään seikkailtiin Bharktapurin historiallisessa kaupungissa. Myös vuosi vaihtuu tänään, joten tiedossa on jonkin tason juhlahumua. Nepalilaiset siirtyvät vuoteen 2070, eli siirrymme suoraan tulevaisuuteen. Tai no, nyt olen ollut tietämättäni jo vuodessa 2069.

Saarielämän jälkeen on jännittävää olla taas kaupungissa. Tekee ihan hyvää ennen Filippiinien kurssia. Maanantaina tosin suuntaamme kolmen päivän jooga- ja mediataatioretriittiin ja sen jälkeen trekkaamaan Pokharan suunnalle. Kaupunkielämä jää siis melko lyhyeksi, mutta ehdin nyt hetken nauttia kaupunkihengailusta. Henkisesti olen kiireinen. Vielä olisi paljon sulateltavaa viime kuukausien tapahtumista, mutta se tulee sitten myöhemmin.    

Lepopäivä Delhissä

Saavuin aamulla Delhiin matkustettuani koko yön Tangallasta Colomboon ja sieltä Chennain kautta tänne. Huomenna aamulla on aikainen lento Kathmanduun, joten tämä päivä on oikeastaan pelkkä hengailu-  ja voimien keräyspäivä. Otin huoneen paremmasta hotellista, jossa on ihanan siistiä, hyvää ruokaa ja uima-allas. Voin viettää täällä vaikka koko päivän poistumatta lähes 40 asteen pätsiin, josta en suuremmin pidä. Been there, done that. Delhissä olen ehkä neljättä tai viidettä kertaa ja suurempaa hinkua ei ole kiertää paikkoja. Sen sijaan ihanaa antaa itselle hieman tilaa levätä ja nauttia sivistyksestä. Lankalla oleminen oli ihanaa, mutta olot kuitenkin aika alkeelliset. Kylppärissä oli aina muurahaisia, välillä myös torakoita ja gekkoja. Pyykit eivät tahtoneet enää kuivaa, kun oli niin hiostavaa ja kunnollista peiliäkään vessassa ollutta pikkupeiliä lukuunottamatta en ole tainnut nähdä yli kuukauteen. Vähän sellainen hetkellinen paluu ihmisten ilmoille, ennen seuraavaa etappia.

Samalla voin nauttia hiljaisuudesta ja omasta tilasta. Alkuun mietin, onko tyhmää viettää päivä ns. turhaan Delhissä, mutta nyt ajatus on hyvinkin miellyttävä. Kaiken mielettömän sosiaalisuuden jälkeen kaipaan hieman tyhjää tilaa. Ja loppupäivinä oli vielä varsin intensiivistä. Teimme uuden kuun rituaalin Vickyn ohjaamana, jossa vapautettiin vanhaa energiaa ja kirjattiin itselle tavoitteita tulevaa varten. Lisäksi omat olotilat hyppivät muutenkin laidasta laitaan. Parissa päivässä riehaantunut nokkosihottumani onneksi katosi varsin nopeasti, mutta aiheutti vähän riesaa kun varpaat olivat vesikelloilla ja käveleminenkin oli hieman heikkoa.

Lähteminen oli erikoista, sillä jollain tavalla tuli hyvin vahva olo siitä, että olen taas maailmalla ensi talvena. En tiedä, miksi. Ja myös varsin selkeä tunne siitä, että kohtaan kyllä nyt tapaamiani ihmisiä vielä uudestaankin. Eli vaikka lähteminen oli haikeaa, se toi myös kummallisen varmuuden siitä, että kaikki on niin kovin hyvin. Ja ei tarvitse kantaa huolta siitä, missä olen syksyllä tai ensi talvena. Asiat kyllä selviävät. Kummallista on, että ihminen, jota tiedän kaipaavani, sanoi ihan samaa. Että tapaamme kyllä uudestaan piankin, vaikkei mitään suunnitelmaa mistään vielä olekaan. Jonkinlainen varmuus silti siitä, että kohtaamisellamme on ollut jokin isompikin tarkoitus, mikä tuntuu tietysti aika irrationaaliselta. No jokin vahva kytkös välillämme on, sillä olemme peilanneet jatkuvasti omia reaktioitamme toisiimme, ja kumpikin on joutunut prosessoimaan aktiivisesti omia ajatuksiaan ja käyttäytymismallejaan. Ilman tätä ihmistä sisäinen myllerrykseni olisi ollut paljon pienempää, mutta ehkä lopputulos olisi ollut hyvin erilainen. Vaikka olenkin väsynyt prosessoimaan, olen silti onnellinen, että jaksoin sitä vielä tehdä. Ja kiitollinen, että olen saanut olla avoimesti sitä, mitä olen, myös hankalampina hetkinä. 

Viimeiset päivät Sri Lankalla

Täällä on ollut hurjan ihanaa, mutta ehkä alkaa olla jo aika siirtyä eteenpäin. Alan olla tosi uupunut tähän kuumuuteen ja siihen, että ilmastointia ei ole missään, paitsi Food Cityssä, supermarketissamme, jossa on ehkä +15 astetta ja hemmetin kylmä. Päivisin on +30 astetta tai enemmän, mikä on sinänsä ihan ok. Mutta yölämpötilat alkavat olla samalla tasolla, mikä on hieman rasittavaa. Myös iltaisin ja öisin on todella kuuma. Hikoilu on aivan jatkuvaa myös sisällä, eikä ilma liiku kuin ihan rannassa, jossa sentään tuulee mereltä. Sain kummallisen käsi- ja jalkaihottuman, jota yritän nyt sitten hoitaa antihistamiinilla ja ayurvedalääkärin rohdoilla.

Samaan aikaan teemme kaikki henkistä lähtöä kotiin tai eteenpäin. Jooga loppuu tämän viikon jälkeen, minä lähden jo keskiviikkoyönä. Olemme olleet täällä kuukauden niin tiiviisti, lähes yhtenä perheenä, joten pitkään olleiden lähtö tuntuu ikävältä ja äskettäin tulleet uudet ihmiset eivät enää samalla tavalla innosta. Tai ehkä voisin sanoa, että kaipaan jo tiettyjä matkan aikana tapaamiani ihmisiä, ja tiedän, että tulen kaipaamaan myös täällä vielä olevia. Porukan pienennyttyä energia on muuttunut intensiivisemmäksi, enemmän syvällisiä keskusteluja elämästä ja hyvin vaikeistakin aiheista, vähemmän karnevaalimeininkiä. Vaikka Fredin lähtiessä kotiin, järjestimme kyllä pienet pippalot ja valvoimme peräti yhteentoista, mikä on hyvin myöhään joogakommuunissa.

Minulla on vielä suurin osa omasta matkastani jäljellä, eikä sinänsä ole kiire palata Suomeen. Töihin en kaipaa pätkääkään. Olen silti onnellinen, että seuraava kohteeni on Nepal, ja että siellä asuu rakas ystäväni. Tekee hyvää ennen seuraavaa joogasessiota, Filippiinien kurssia, joka tulee olemaan intensiivinen, ehkä jopa raskas.. Jotenkin täällä olleista ihmisistä on tullut sen verran läheisiä, että tuntuu kurjalta päästää irti heistä. Joogaharjoituksesta olen hetkellisesti joutunut vähän irroittamaan, koska ihottumani hieman häiritsee harjoitusta. No ehkä se paranee muutamassa päivässä. Kädet ovat jo paljon paremmat.

Isoja tunnemyllerryksiä on myös ollut, paljon olen pohtinut omaa takertumistani suorittamiseen ja pärjäämiseen. Täällä turhasta pingottamisesta on ollut pakkokin luopua kun asiat eivät mene yhtään niin kuin suunnittelee. Ja väsyneenä, ihottumaisena ei voi takertua enää edes asanaharjoitukseen, pakko vain päästää irti. Ja yrittää hyväksyä itsensä kaikkine vajaavaisuuksineen. Suorittajasielulle hyvää harjoitusta elää päivä kerrallaan ja hyväksyä kaikki, mikä eteen tipahtaa. Matkailun voisi kuvitella olevan lähinnä lomaa, mutta tälläinen yhteisöasuminen pakottaa paljolti epämukavuusalueille. Samalla kun olen päästänyt jostain sisäisestä olettamuksesta tai suorittamisen tarpeesta irti, olen päässyt paljon lähemmäs ihmisiä, joilla on paljonkin vastaavanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Ystäväni sanoi eilen Skypessa, että elämäni olisi varmasti pelkkää hattaraa, jos uskaltaisin päästää lopullisesti irti  siitä, mitä sen pitäisi olla. Tai mitä minun pitäisi olla.

Viimeisten päivien oppiläksy: syö enemmän

Olen ollut jokseenkin vedoton älyllisesti viime päivinä, tuntenut itseni suorastaan vähän vajaaksi, keskustelujen käyminen on ollut raskasta jne. No tajusin sitten juteltuani joogaopettajan kanssa, että pitäisi ehkä syödä vähän enemmän. Teen kuitenkin melko raskasta harjoitusta ja uin joka päivä. Ja syön selvästi vähemmän kuin kotona. Olen ehkä laihtunut pari kiloa, mikä ei sinänsä haittaa, nostot ovat kevyempiä, mutta jos kääntöpuolena on hidastunut aivotoiminta, otan mielummin vähän isomman pyllyn. Noin kärjistettynä. Eli nyt sitten olen alkanut syömään pientä lounasta myöhäisen aamiaisen ja illallisen välillä. Kuumuudessa ei oikein tule nälkä, joten helposti päivällä tulee skipattua myös välipalat. No nyt sitten olen syönyt enemmän ja energitaso on ihan eri. Järki toimii taas kirkkaammin ja olen palannut asanoiden nimien opetteluun. Loppuliikkeiden nimet ovat erittäin mahdottomia. Mutta olen iloinen, että kyse oli vain energiatasoista, aloin tuntea itseni jo aika pihalla olevaksi.

Muuten pieni perheemme elää jonkinlaista lopun aikaa, sillä tämän viikon lopulla lähtee useampia ihmisiä. Minulla on lento ensi viikon puolessa välissä, torstai aamuna Intiaan, ja sitten lähden Nepaliin. Jotenkin vähän haikeaa jättää ihmiset, sillä meille on muodostunut aika tiivis, pieni porukka. Fred, paikan omistaja lähtee tänään takaisin Kaliforniaan, Casey, joogaopettaja ensi viikon lopulla takaisin Jenkkeihin. Jooga loppuu tämän sesongin osalta kokonaan ja jatkuu taas marraskuussa. Minä, Tiere (AUS) ja Arleigh (CAN) olemme täällä ainakin vielä ensi viikolla, Heather (UK) ja Stephen (NZ) lähtevät viikonloppuna. Virolainen Marija tulee takaisin vipasana retriitiltä maanantaina, joten ehtii olla kanssamme vielä hetken aikaa. Lisäksi puolalainen Izabelle ja hänen brittiystävänsä Vicky ovat täällä vielä ensi viikon puoleenväliin.

Verrattuna muihin joogaretriittipaikkoihin, joissa olen ollut, Ashtanga Lanka on kaikkein kodinomaisin. Johtuu pitkälti Fredistä, joka omistaa paikan ja hengailee vieraiden kanssa illat. Vastoin aiempia kirjoituksia, Fred on osoittautunut vielä vanhemmaksi, luulin häntä noin 70-vuotiaaksi, mutta onkin jo 75v. Voisin ehdottomasti tulle tänne uudestaan, vaikka tietysti ihmiset olivatkin eri. Houtskär retriittipaikkana on hyvin rento, mutta ihmisiä on paljon enemmän. Täällä ei oikein voi olla tutustumasta kaikkiin, ainakaan nyt kun meitä on enää pieni porukka jäljellä. Ja joogaopettajamme Casey on superkiva ja yhtälailla osa porukkaa. En tiedä, millaista täällä on Cathyn ollessa paikalla. Ainakin ihmisiä on selvästi enemmän, ja edistyneitä joogaajia on enemmän. Tällä hetkellä minulla on paikalla olevista ehkä pisin harjoitus, toisaalta saan siten myös aika paljon avustuksia ja huomiota, kun harjoitus kestää kauiten. Bakasana on hieman parempi, hypyt eivät tosin vieläkään kulje.

Vahva harjoitus, ja mieli hiljenee

Tänään oli pilvistä ja aamuharjoitus oli kerrankin vahva. Olen kehittynyt nostoissa jonkun verran, mutten ole juurikaan huomannut sitä, koska olen joka päivä niin väsynyt ja hikoilen paljon. Lähinnä siis väsynyt kuumuudesta. Aloitamme vasta 7.30, mikä on aika myöhään. No, tänään lämpötilan vaihtelun huomasi ja viileämpi aamu auttoi heti harjoitusta.

Samaan aikaan olen vajonnut johonkin tyhjyyteen, joka on hyvä ja huono asia. Mieli on hiljentynyt, en halua velloa menneitä, enkä toisaalta miettiä liikaa tulevaakaan. On pakko keskittyä olemaan läsnä hetkessä. Samalla olen vähän väsynyt. Ehkä alan hieman väsyä tähän yhteisöllisyyteen. Alussa oli enemmän ihmisiä, nyt vähemmän ja lähes kaikki muut ovat natiiveja. Ausseja, jenkkejä, brittejä ja  kanadalaisia. Ja osa selvästi minua nuorempia. En jaksa kilkattaa kaikesta. Alussa jaksoin olla paljon sosiaalisempi, nyt alan valahtaa jonnekin, eikä minua enää huvita niin paljon osallistua keskusteluihin. Tai osittain se on myös elämäntilanteiden ja vaiheiden erilaisuutta, olen aika eri kokemuspohjalla liikkeellä kuin nuoremmat, vähemmän koulutetut joogatytöt. Mutta toisaalta tätähän olen etsinyt. En halunnut olla vain reissussa ja juosta turistina paikasta paikkaan. Halusin myös olla pidempään paikallani, tutustua uusiin ihmisiin, keskittyä joogaan ja myös hiljentyä.

Nyt mieleni alkaa selvästi rauhoittua. Toisaalta hiljentymisen myötä alkaa nousta ajatuksia, ja jotain ihan selviä toiveita tulevaisuuden suhteen. Yksi varma asia on, että haluan vaihtaa työpaikkaa jollain aikavälillä. En vain voi jatkaa vanhassa, koska en ole ollut siihen tyytyväinen nytkään. Toinen varma asia on, että haluan perheen enkä vain keskittyä töihin, joogaan ja matkusteluun. Mutta koska en voi kummallekaan asialle tehdä mitään täältä käsin, on parempi keskittyä vain olemiseen. Ja hyväksyä se, että elämässä ei nyt tapahdukaan kovin paljon. Ehkä viisi kuukautta on sittenkin riittävä, saa nähdä.