Täällä on ollut hurjan ihanaa, mutta ehkä alkaa olla jo aika siirtyä eteenpäin. Alan olla tosi uupunut tähän kuumuuteen ja siihen, että ilmastointia ei ole missään, paitsi Food Cityssä, supermarketissamme, jossa on ehkä +15 astetta ja hemmetin kylmä. Päivisin on +30 astetta tai enemmän, mikä on sinänsä ihan ok. Mutta yölämpötilat alkavat olla samalla tasolla, mikä on hieman rasittavaa. Myös iltaisin ja öisin on todella kuuma. Hikoilu on aivan jatkuvaa myös sisällä, eikä ilma liiku kuin ihan rannassa, jossa sentään tuulee mereltä. Sain kummallisen käsi- ja jalkaihottuman, jota yritän nyt sitten hoitaa antihistamiinilla ja ayurvedalääkärin rohdoilla.
Samaan aikaan teemme kaikki henkistä lähtöä kotiin tai eteenpäin. Jooga loppuu tämän viikon jälkeen, minä lähden jo keskiviikkoyönä. Olemme olleet täällä kuukauden niin tiiviisti, lähes yhtenä perheenä, joten pitkään olleiden lähtö tuntuu ikävältä ja äskettäin tulleet uudet ihmiset eivät enää samalla tavalla innosta. Tai ehkä voisin sanoa, että kaipaan jo tiettyjä matkan aikana tapaamiani ihmisiä, ja tiedän, että tulen kaipaamaan myös täällä vielä olevia. Porukan pienennyttyä energia on muuttunut intensiivisemmäksi, enemmän syvällisiä keskusteluja elämästä ja hyvin vaikeistakin aiheista, vähemmän karnevaalimeininkiä. Vaikka Fredin lähtiessä kotiin, järjestimme kyllä pienet pippalot ja valvoimme peräti yhteentoista, mikä on hyvin myöhään joogakommuunissa.
Minulla on vielä suurin osa omasta matkastani jäljellä, eikä sinänsä ole kiire palata Suomeen. Töihin en kaipaa pätkääkään. Olen silti onnellinen, että seuraava kohteeni on Nepal, ja että siellä asuu rakas ystäväni. Tekee hyvää ennen seuraavaa joogasessiota, Filippiinien kurssia, joka tulee olemaan intensiivinen, ehkä jopa raskas.. Jotenkin täällä olleista ihmisistä on tullut sen verran läheisiä, että tuntuu kurjalta päästää irti heistä. Joogaharjoituksesta olen hetkellisesti joutunut vähän irroittamaan, koska ihottumani hieman häiritsee harjoitusta. No ehkä se paranee muutamassa päivässä. Kädet ovat jo paljon paremmat.
Isoja tunnemyllerryksiä on myös ollut, paljon olen pohtinut omaa takertumistani suorittamiseen ja pärjäämiseen. Täällä turhasta pingottamisesta on ollut pakkokin luopua kun asiat eivät mene yhtään niin kuin suunnittelee. Ja väsyneenä, ihottumaisena ei voi takertua enää edes asanaharjoitukseen, pakko vain päästää irti. Ja yrittää hyväksyä itsensä kaikkine vajaavaisuuksineen. Suorittajasielulle hyvää harjoitusta elää päivä kerrallaan ja hyväksyä kaikki, mikä eteen tipahtaa. Matkailun voisi kuvitella olevan lähinnä lomaa, mutta tälläinen yhteisöasuminen pakottaa paljolti epämukavuusalueille. Samalla kun olen päästänyt jostain sisäisestä olettamuksesta tai suorittamisen tarpeesta irti, olen päässyt paljon lähemmäs ihmisiä, joilla on paljonkin vastaavanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Ystäväni sanoi eilen Skypessa, että elämäni olisi varmasti pelkkää hattaraa, jos uskaltaisin päästää lopullisesti irti siitä, mitä sen pitäisi olla. Tai mitä minun pitäisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti