Huomaan, että matka-aikani on liian lyhyt tiettyjen, tiukasti ajatteluuni iskostuneiden mallien muuttamiseen. Kuten suunnittelun ja ylimääräisen ohjelman organisoinnin. Olen sentään hidastunut ja pystyn olemaan aika paljon rennommin kuin ennen. En ole enää turisti, eikä minun tarvitse kääntää jokaista raunion kiveä tai vierailla joka ikisessä temppelissä. Toisaalta suunnittelen edelleen vähän liikaa ja ohjelmoin aikataulujani aika kiireisiksi. Kun pääsen johonkin paikkaan ja rauhoitun, osaan kyllä jo olla. Seuraavaa askelta suunnittelen kuitenkin liikaa, sen sijaaan, että luottaisin siihen, että kaikkea kiinnostavaa kyllä tapahtuu. Ja uusia ihmisiä kohtaa matkalla. Ja että pieni kyllästyminen on ihan tervettä.
Nepalissa puuhasimme koko ajan varsin paljon, mutta se tuntui silti aika rentouttavalta. Erityisesti vuorilla oleminen oli ihanaa ja vaeltaminen vaatii keskittymistä kuhunkin hetkeen. Sää vaihteli paljonkin, joten ei voinut suunnitella tai ohjelmoida liikaa etukäteen, oli vain mentävä luonnon mukaan. Jos tulee lumituisku tai pitkään jatkuva matalapaine, korkein huippu voi jäädä valloittamatta tai näkymät jäädä vähän latteiksi. Lumesta ja märkyydestä huolimatta maisemat olivat upeat ja kokemus ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen.
Itse Nepal maana jäi minulle vielä hieman kysymysmerkiksi. Kaksi viikkoa on liian lyhyt aika, ja oma fokus ei nyt muutenkaan ollut ensisijaisesti turismissa vaan enemmän ystävän luona kyläilyssä. Ihmiset olivat hymyileviä ja ystävällisiä, köyhyys silmiinpistävää ja huono infrastruktuuri paikoin aika ärsyttävää. Miten ihmiset voivat ansaita elantonsa kun sähköt ovat poikki suurimman osan päivästä tai kahvilan ohimenevä tie katkaistaan loputtoman katutyöremontin ajaksi? Lisäksi on tietysti jatkuvia vesikatkoja, korruptoituneita poliiseja ja virkamiehiä, pulaa työpaikoista sekä suurena ongelmana hyvin nopeaa vauhtia tuhoutuva ympäristö. Länsimaisen rahoituksen ja projektien tuella kehitetään paljon, mutta onko sitä kautta saatu hyöty lainkaan pysyvää?
Eilen saavuin tänne Manilaan ja tänään on jatkolento Kaliboon. Olen seuraavat neljä viikkoa joogaopettajakoulutuksessa Boracaylla, jossa meillä on ohjelmaa aamukuudesta neljään tai viiteen iltapäivällä. Vapaa-aika alkaa käytännössä illallisen jälkeen joka on siinä puoli kuuden aikaan. Koulutus on tiivis ja jaan huoneeni hollantilaisen tytön kanssa. Omaa aikaa on siis melko vähän. Saa nähdä, kaipaanko yhtään mitään ohjelmaa sen jälkeen. Ehkä haluan vain olla ja nauttia. Odotan toki koulutusta innolla. Aikaisin olen herännyt lähes koko lomani ajan, vuorillakin lähdettiin liikkeelle jo kuuden tai seitsemän aikaan. Herääminen ei ahdista, enkä pelkää fyysisen harjoituksen rankkuutta: kehoni on aika tottunut tekemään harjoitusta 5-6 kertaa viikossa.Toki iltapäivän opetusharjoitustunnit tuovat lisärankkuutta ihan fyysisestikin.
Nepalissa puuhasimme koko ajan varsin paljon, mutta se tuntui silti aika rentouttavalta. Erityisesti vuorilla oleminen oli ihanaa ja vaeltaminen vaatii keskittymistä kuhunkin hetkeen. Sää vaihteli paljonkin, joten ei voinut suunnitella tai ohjelmoida liikaa etukäteen, oli vain mentävä luonnon mukaan. Jos tulee lumituisku tai pitkään jatkuva matalapaine, korkein huippu voi jäädä valloittamatta tai näkymät jäädä vähän latteiksi. Lumesta ja märkyydestä huolimatta maisemat olivat upeat ja kokemus ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen.
Itse Nepal maana jäi minulle vielä hieman kysymysmerkiksi. Kaksi viikkoa on liian lyhyt aika, ja oma fokus ei nyt muutenkaan ollut ensisijaisesti turismissa vaan enemmän ystävän luona kyläilyssä. Ihmiset olivat hymyileviä ja ystävällisiä, köyhyys silmiinpistävää ja huono infrastruktuuri paikoin aika ärsyttävää. Miten ihmiset voivat ansaita elantonsa kun sähköt ovat poikki suurimman osan päivästä tai kahvilan ohimenevä tie katkaistaan loputtoman katutyöremontin ajaksi? Lisäksi on tietysti jatkuvia vesikatkoja, korruptoituneita poliiseja ja virkamiehiä, pulaa työpaikoista sekä suurena ongelmana hyvin nopeaa vauhtia tuhoutuva ympäristö. Länsimaisen rahoituksen ja projektien tuella kehitetään paljon, mutta onko sitä kautta saatu hyöty lainkaan pysyvää?
Eilen saavuin tänne Manilaan ja tänään on jatkolento Kaliboon. Olen seuraavat neljä viikkoa joogaopettajakoulutuksessa Boracaylla, jossa meillä on ohjelmaa aamukuudesta neljään tai viiteen iltapäivällä. Vapaa-aika alkaa käytännössä illallisen jälkeen joka on siinä puoli kuuden aikaan. Koulutus on tiivis ja jaan huoneeni hollantilaisen tytön kanssa. Omaa aikaa on siis melko vähän. Saa nähdä, kaipaanko yhtään mitään ohjelmaa sen jälkeen. Ehkä haluan vain olla ja nauttia. Odotan toki koulutusta innolla. Aikaisin olen herännyt lähes koko lomani ajan, vuorillakin lähdettiin liikkeelle jo kuuden tai seitsemän aikaan. Herääminen ei ahdista, enkä pelkää fyysisen harjoituksen rankkuutta: kehoni on aika tottunut tekemään harjoitusta 5-6 kertaa viikossa.Toki iltapäivän opetusharjoitustunnit tuovat lisärankkuutta ihan fyysisestikin.
Suunnittelijasielu kun olen, ilmoittauduin alustavasti Hongkongin vipassana kurssille kesäkuussa, mutta kyseessä on tosiaan alustava ilmoittautuminen. Paikka pitää vielä vahvistaa lähempänä. Ajatus meditaatiokurssista kiehtoo minua juurikin siksi, että se pakottaa olemaan paikallaan ja lopettamaan puuhailun. Lisäksi prosessi itsessään kiehtoo minua ja olen hieman utelias, mitä sen aikana tapahtuu. Toisaalta mietin, onko ihan hullua tunkea lomani täyteen kaikkea mahdollista ohjelmoitua. Ehdin kyllä tehdä vipassanan myöhemminkin elämässäni; kaikkea ei tarvitse suorittaa valmiiksi tänä keväänä. Ja käytän tahallani sanaa suorittaa, sillä vaikka ajatuksena ei ole suorittaa mitään tai kerätä pisteitä, liiasta tekemisestä seuraa helposti suorittamista. Ilo ja keveys unohtuu, kun tunkee kalenterinsa ihan uppotäyteen kaikkea. Silti on vaikeaa olla suunnittelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti