Kun omat suojamuurit murtuvat, joutuu jollain tasolla hakemaan itsensä uudestaan. Löytämään itsensä uudestaan. Löytämään oman tapansa olla nainen uudestaan. Kun elämä muuttuu lapsen tulon myötä, myös naiseus muuttuu. Mutta kun ei ole mitään selkeää ja ulospäin näkyvää syytä, on hassua perustella muutosta jotenkin suureksi. Ja samalla käy jotain kummallista prosessia läpi itsensä kanssa.
Mitä on tapahtunut? Minä olen kai pehmentynyt ja tullut rehellisemmäksi. Arvomaailmani on mennyt ympäri, vieläkin on paljon jäänteitä vanhasta, kuten olen kirjoittanut, mutta aika paljon on mennyt pesukoneen linkousohjelman läpi. Samaan aikaan ikä, elämäntilanne, ystävien vakiintuminen ja uusi työ ovat vähitellen vieneet minut kauemmas vanhasta, loitommas siitä naisesta, joka ennen olin. Nuorempi mieheni näki minut niin romanttisten lasien läpi, etten raaskinut aina kertoa ihan koko totuutta. Ja olisiko minun pitänyt? Eikö tulevaisuus ole olennaisempaa kuin menneisyys?
Nainen on toki nainen ilman miestäkin, mutta naiseuden ilmentämiseen tarvitaan peilejä ja useimmiten tuo peili on mies. Oma mies, jonkun muun mies, miespuoliset ystävät ja työkaverit. Miehet, joiden katseista nautin ja joilta haen vastakaikua, en ihmisenä, vaan nimenomaan naisena. Olen ollut hyvin vahva nainen, itsenäinen nainen, nainen, joka huomataan ja nainen, jolla on suhteita. Kevyitä suhteita, hankalia suhteita, mutta suhteita silti. Olen ollut nainen, jota esimies haluaa vahingossa kosketella, ja nainen, jonka toinen entinen esimies lähettää öisiä punaviinikutsuja. Nainen, jonka rakastaja, fuckbuddy, huvimies ei uskaltanut kertoa, että hankkii samaan aikaan lasta vaimonsa kanssa. No en minä siitä pahoittanut mieltäni, kunhan säälin vaimoa, ja mietin, mitä helvettiä teen elämälläni ja elämässäni tälläisten ihmisten kanssa. Suhde loppui eräänä vuonna maalikuussa minun aloitteestani ja vauva syntyi kesällä. Kuulin odotettavissa olevasta iloisesta perhetapahtumasta toukokuussa.
Haluanko minä olla nainen, jonka elämässä on paljon kaikkea säätöä ja draamaa, mutta vähän syvää ja todellista? Tuskinpa. Mutta en myöskään halua leikkiä, ettei mitään ole tapahtunut. Poikaystävälleni kerroin asioita hieman valikoiden. En jaksa pyöriä muutenkaan menneessä ja toisaalta, mitä entisen seksisuhteeni käänteillä on enää merkitystä. Samalla minut nostettiin jalustalle, ihanaksi purppuraiseksi unelmien kohteeksi, joka on lähes enkeli. Ehkä minulla on vain ongelma dualistisen persoonani kanssa. Miksi en osaa olla rakastettu, vaikkakin vähän naiivillakin tavalla, mutta hyvin syvästi rakastettu silti.
Enää en oikein tiedä, missä kuljen. Osa vanhaa maailmaani oli olla voimakas nainen, joka osaa pyörittää miehiä ja saa miehiä. Samalla hain kovastikin rakkautta, tunnetta ja parisuhdetta, mutta tartuin myös kaikkeen muuhunkin, mitä tuli vastaan. Erityisesti tilanteissa, kun joku oikeampi parisuhteen alku oli mennyt mönkään. Nyt en oikeastaan enää jaksaisi. Samaan aikaan tuntuu, että naiseuteni on jotenkin nukuksissa; vetäynyt viltin alle odottamaan jotain parempaa huomista tulevaksi.
maanantai 31. joulukuuta 2012
Hei hei vuosi 2012
Vuosi sitten muutin uuteen kotiini loppiaisena. Tähän aikaan oli hirveä pakkaushärdelli ja asuin laatikoiden keskellä. Tammikuu meni muuttaessa, purkaessa, kootessa, kasatessa, Ikeassa ja rautakaupoissa. Helmikuun alussa olin Intiassa ja loppukuukausi menikin rakastumisen huumassa ja intensiivisessä yhdessäolossa. Tammikuun alussa en tiennyt juurikaan, mitä oli tulossa. Se on kai parasta vuoden vaihteissa. Voi aina aloittaa mukamas tyhjältä pöydältä kaiken. Ainakin on lupa esittää kaikenlaisia toiveita itselleen ja elämälle.
Lupauksia:
Nyt olen aloittanut jo jonkinlaisen aamukamman reissua varten. Tasan kaksi kuukautta lähtöön. Rakensin Pinterest-fiilistely boardin paikoista, jonne olen menossa. Olen alkanut hahmotella matkabudjettia ja reittiä hieman tarkemmin. Laitoin pankkiin maksusuunnitelmamuutoksen etten lyhentäisi lainaa vuorotteluvapaan aikana. Sain myös yhteydenoton entiseltä työkaverilta, jonka tuttu tarvitsisi kämpän putkiremontin ajaksi. Pikku hiljaa pala palalta asiat alkavat mennä eteenpäin. Olisi huikeaa saada siisti, tuttu tai tutun tuttu vuokralainen. Olen valmis tinkimään hinnasta, kunhan voin luottaa siihen, että kaikki on järjestyksessä kun palaan.
Välillä kaipaan entistä poikaystävääni, vaikka tiedänkin, että emme olleet kovin hyvin sopivia toisillemme. Siis lähinnä odotusten suhteen; huumorintajun, seksuaalisuuden, olemisen helppouden ja älykkyyden mittapuulla varmaan hyvinkin sopivia. Tiedän myös, että matka ja vapaa ei olisi toteutunut tälläisenaan, jos olisimme yhä yhdessä. Ei, vaikka se on ollut unelmani jo useamman vuoden. Suhteessa pitää tehdä kompromisseja, mutta kuinka paljon voi luopua pitkäaikaisista unelmistaan vain toisen ihmisen menettämisen pelon vuoksi. Jos kysyisi joltain vanhalta ja viisaalta ihmiseltä, niin vastaus olisi kai, ettei unelmistaan pidä koskaan luopua. Eikä pidä antaa periksi omasta elämästään toisen takia. Minä en ollut valmis luopumaan oikein mistään ja sitä kautta menetin myös miehen.
Minulla on ensi vuodelle kolme toivetta, ja joitakin lupauksia.
Toiveita:
1. Tapaan uuden, ihanan miehen, joka voi myös matkustaa osan aikaa kanssani keväällä, mutta pysyy mukana reissun jälkeenkin.
2. Löydän luotettavan ja hyvän vuokralaisen, joka maksaa järkevää vuokraa.
3. Syksyllä lähden työssäni uuteen suuntaan, mikä se sitten onkin.
Lupauksia:
1. Olen onnellinen, kevyt, iloinen, enkä käytä ensi vuotta ihmissuhdekriiseihin ja niiden vatvomiseen.
2. Pidän talouteni järkevässä tasapainossa, enkä heittäydy holtittomasti kuluttamaan matkalla. Pysyn budjetissani.
3. Pidän mieleni avoinna ja annan asioiden tapahtua. Ei ole tarvetta pakottaa mitään.
Sittenpähän näkee, kuinka tytön käy. Lisäksi haluaisin opetella ajamaan skootterilla, vaikkei se ehkä Intiassa tai Sri Lankalla ole kaikkein turvallisinta.
perjantai 28. joulukuuta 2012
Joogaa ja kevyttä elokuvafilosofiointia
Eilen oli ihana joogaharjoitus. Ihana kai lähinnä siksi, että olo oli kevyt, suklaa laskenut, ja muutaman päivän tauko rauhoittanut hieman ärtynyttä istuinkyhmyn aluetta. Tein vain ykkössarjan, mutta kuitenkin reippaasti läpihypyt ja taaksetaivutukset. Ylöstulo toimii taas, joulukuussa oli hiema kateissa. Mieli oli kai rauhallisempi ja keho levänneempi. Lisäksi puserran vähemmän ja olen ehkä onnistunut vahvistamaan nivusten aluetta Lagu Vajrasanan ansiosta. No on sitä työstettykin. Jos toimii tuossa asanassa, niin toimii taaksetaivutuksissakin. Muutenkin on voiman kasvatusvaihe menossa. Kaikki lisävoima, mitä olen saanut kehitettyä harjoituksessani vie selvästi eteenpäin.
Joogan jälkeen oli vuorossa joulun uusin 3D elokuva, Ang Leen hieno Piin elämä, joka toimi elokuvana yllättävän hyvin. Toki tarinaa on kritisoitu "Paulo Coelhomaisesta kevythenkisyydestä", mutta minun välipäivätunnelmaani se istui kuin valettu. Jotain hulvatonta intiaa, uskontojen sulautumista, hurmaavan suloinen pääosan esittäjä ja visuaalista kauneutta. Kirjakin on kotona, mutta sitä en ole ehtinyt aiemmin lukea. Ehkä nyt saisin sen käyntiin.
En ole mikään suunnaton Coelho-fani, osa kirjoista on aika kliseisiä. Vastustan mietelauseiden lähettelyä muille ihmisille ja "aina on ihanaa, jokainen uusi päivä on mieletön mahdollisuus, rakasta kaikkea ja kaikkia" imelyyksiä. MUTTA pakko myöntää, että kliseiden taustalla on myös todellista viisautta. Ja toisin kuin monet kriittiset länsimaiset ajattelijat tuntuvat pohtivan, syvällisen ei aina tarvitse olla vaikeaa. Haastehan tulee teorian noudattamisesta käytännössä ja arjessa, itse teoria voi olla hyvinkin selkeä ja yksinkertainen. On esimerkiksi hyvin kliseistä sanoa, että itseään tulisi rakastaa ennen kuin voi aidosti ja puhtaasti rakastaa toisia. Tai vain sen verran rakkautta voi antaa toiselle kun on valmis antamaan itselleen. Mutta kun elää tässä vaatimusten ja suorittamisen hullunmyllyssä, huomaa helposti, että samoja vaatimuksia asettaa läheisilleen kuin asettaa itselleenkin. Kuinka helposti parjaan mielessäni ihmisiä, jotka ovat epäitsenäisempiä, laiskempia, mukavuudenhaluisempia, saamattomampia sen sijaan, että antaisin heidän vain olla ihan sitä, mitä ovat.
Aika usein kuvittelen, että oma totuus ja tapa elää on paras mahdollinen myös muille ihmisille. Sekin on varsin arkinen havainto, ei tarvitse olla mikään suuri ajattelija, että ymmärtää sen itsestään. Mutta kun oppisin siitä pois, niin olisin paljon lempeämpi, ja myös tyttöystävänä ja kumppanina paljon helpompi.
Joogan jälkeen oli vuorossa joulun uusin 3D elokuva, Ang Leen hieno Piin elämä, joka toimi elokuvana yllättävän hyvin. Toki tarinaa on kritisoitu "Paulo Coelhomaisesta kevythenkisyydestä", mutta minun välipäivätunnelmaani se istui kuin valettu. Jotain hulvatonta intiaa, uskontojen sulautumista, hurmaavan suloinen pääosan esittäjä ja visuaalista kauneutta. Kirjakin on kotona, mutta sitä en ole ehtinyt aiemmin lukea. Ehkä nyt saisin sen käyntiin.
En ole mikään suunnaton Coelho-fani, osa kirjoista on aika kliseisiä. Vastustan mietelauseiden lähettelyä muille ihmisille ja "aina on ihanaa, jokainen uusi päivä on mieletön mahdollisuus, rakasta kaikkea ja kaikkia" imelyyksiä. MUTTA pakko myöntää, että kliseiden taustalla on myös todellista viisautta. Ja toisin kuin monet kriittiset länsimaiset ajattelijat tuntuvat pohtivan, syvällisen ei aina tarvitse olla vaikeaa. Haastehan tulee teorian noudattamisesta käytännössä ja arjessa, itse teoria voi olla hyvinkin selkeä ja yksinkertainen. On esimerkiksi hyvin kliseistä sanoa, että itseään tulisi rakastaa ennen kuin voi aidosti ja puhtaasti rakastaa toisia. Tai vain sen verran rakkautta voi antaa toiselle kun on valmis antamaan itselleen. Mutta kun elää tässä vaatimusten ja suorittamisen hullunmyllyssä, huomaa helposti, että samoja vaatimuksia asettaa läheisilleen kuin asettaa itselleenkin. Kuinka helposti parjaan mielessäni ihmisiä, jotka ovat epäitsenäisempiä, laiskempia, mukavuudenhaluisempia, saamattomampia sen sijaan, että antaisin heidän vain olla ihan sitä, mitä ovat.
Aika usein kuvittelen, että oma totuus ja tapa elää on paras mahdollinen myös muille ihmisille. Sekin on varsin arkinen havainto, ei tarvitse olla mikään suuri ajattelija, että ymmärtää sen itsestään. Mutta kun oppisin siitä pois, niin olisin paljon lempeämpi, ja myös tyttöystävänä ja kumppanina paljon helpompi.
torstai 27. joulukuuta 2012
On aika lopettaa parantaminen
Itsensä ja muiden. Sain joulun tietämillä aikaiseksi jonkinlaisen riidan erään tuttuni kanssa. Kyllästyin hänen passiivisuuteensa ja valitukseensa. Samoja teemoja siis edelleen; riippuvuutta ja riippumattomuutta. Kaiketi teema, joka jäi eksäni kanssa kesken, jatkuu vielä tässä kaveruussuhteessa. Kyseessä on miespuolinen tuttuni, joka ei tiedä, mitä hänen pitäisi elämässään tehdä. Pähkäily on jatkunut jo useamman vuoden. Alkusyksystä, kun itsekin olin aika alamaissa, oli kai lohdullista jakaa ajatuksia jonkun kanssa, joka oli myös depressiivinen. Mutta nyt en enää vain jaksa. En jaksa enää vetää ketään perässäni, kun oma ajattelu suuntautuu niin vahvasti tulevaan.
Ero ja siitä selviäminen oli minulle vaihe. Samoin eron esiin nostattamat, vanhat tunteet ja suru olivat osa tätä vaihetta. Mutta nyt on uusi aika, on uudet jutut ja uudet mahdollisuudet. Ei ole tarkoitus jäädä makaamaan vanhoihin asioihin ikuisesti tai lamaantua siitä, että suhde meni metsään. Tottakai se sattui. Ja harmitti, otti päähän ja loukkasi. Mutta se oli vaihe. Vaiheet tulevat ja menevät. Miespuolisen tuttuni "vaihe" on kestänyt jo useamman vuoden ja jatkuu edelleen. Tottakai niin voi olla, mutta minä en nyt vain jaksa enää terapioida itseäni tai muita.
Ystävyys on parhaimmillaan syvää jakamista ja tukemista. Mutta se on myös iloa, naurua, väittelyitä, yhdessä tekemistä ja kokemista. Mitä tapahtuu ystävyydelle, kun kaikki ilo ja kokeminen jää pois ja jäljelle jää pelkkä tukeminen? Minä en enää jaksa keskustella lapsuudesta, pettymyksistä suhteissa ja kyvyttömyydestä ottaa elämä haltuun. Sen sijaan haluan puhua kaikesta normaalista. Haluan väitellä siitä, onko Helsingin asuntojen hintakupla todellinen vai ovatko hinnat edelleen realistisella tasolla. Tai siitä, pitäisikö siirtyä perustulomalliin vai ei. Haluan ihastella alennusmyyntilöytöjä, mennä ulos tanssimaan, laittaa huulipunaa ja korkkarit. Haluan villiä seksiä ja hehkuttaa sitä jälkeenpäin. Haluan olla elossa ja kaipaan ihmisiä ympärilleni, jotka jakavat saman palon.
Voi olla, että kuulostan itsekkäältä. Mutta pohjimmiltani uskon, ettei rypeminen auta enää kaverianikaan. Häntä auttaisi paljon enemmän se, että rupeaisi vain toimimaan. Joskus on pakko lopettaa parantuminen ja hyväksyä, että on elossa, kokonainen, hyvä, kelpaava, riittävä, osaava ja rakastettava. Ja elettävä sen mukaan.
Ero ja siitä selviäminen oli minulle vaihe. Samoin eron esiin nostattamat, vanhat tunteet ja suru olivat osa tätä vaihetta. Mutta nyt on uusi aika, on uudet jutut ja uudet mahdollisuudet. Ei ole tarkoitus jäädä makaamaan vanhoihin asioihin ikuisesti tai lamaantua siitä, että suhde meni metsään. Tottakai se sattui. Ja harmitti, otti päähän ja loukkasi. Mutta se oli vaihe. Vaiheet tulevat ja menevät. Miespuolisen tuttuni "vaihe" on kestänyt jo useamman vuoden ja jatkuu edelleen. Tottakai niin voi olla, mutta minä en nyt vain jaksa enää terapioida itseäni tai muita.
Ystävyys on parhaimmillaan syvää jakamista ja tukemista. Mutta se on myös iloa, naurua, väittelyitä, yhdessä tekemistä ja kokemista. Mitä tapahtuu ystävyydelle, kun kaikki ilo ja kokeminen jää pois ja jäljelle jää pelkkä tukeminen? Minä en enää jaksa keskustella lapsuudesta, pettymyksistä suhteissa ja kyvyttömyydestä ottaa elämä haltuun. Sen sijaan haluan puhua kaikesta normaalista. Haluan väitellä siitä, onko Helsingin asuntojen hintakupla todellinen vai ovatko hinnat edelleen realistisella tasolla. Tai siitä, pitäisikö siirtyä perustulomalliin vai ei. Haluan ihastella alennusmyyntilöytöjä, mennä ulos tanssimaan, laittaa huulipunaa ja korkkarit. Haluan villiä seksiä ja hehkuttaa sitä jälkeenpäin. Haluan olla elossa ja kaipaan ihmisiä ympärilleni, jotka jakavat saman palon.
Voi olla, että kuulostan itsekkäältä. Mutta pohjimmiltani uskon, ettei rypeminen auta enää kaverianikaan. Häntä auttaisi paljon enemmän se, että rupeaisi vain toimimaan. Joskus on pakko lopettaa parantuminen ja hyväksyä, että on elossa, kokonainen, hyvä, kelpaava, riittävä, osaava ja rakastettava. Ja elettävä sen mukaan.
perjantai 21. joulukuuta 2012
Ei tullut maailmanloppua, tuli päänsärky
Olin siis ulkona eilen, ja vaikken juonutkaan paljon, tuli jyskyttävä hedari. Olin ilmoittanut jo valmiiksi töihin pitäväni etäpäivän, joten sain rauhassa parannella päänsärkyni pois. On toki hieman moraalitonta maata sängyssä vihanneksena etäpäivänä, mutta näin joulun alla se on aika harmitonta. Mitään ei tapahdu ja konttorillakin olevat kolleegat lähinnä vertailevat yhteistyökumppaneilta saatuja joululahjoja. Luin kuitenkin mailit ja hoidin jotain pieniä, juoksevia asioita.
Eilen oli taas varsinainen pikkujouluihmisten ilta ja aika vahvasti tuli fiilis, että tämä on nyt erittäin nähty. Seurustellessa ei tullut juurikaan baareissa notkuttua ja viime vuosina olen muutenkin keskittynyt enemmän muihin asioihin. Toisaalta pelkkä kotona kökkiminenkin puuduttaa. Juttelin mukavan brittikonsultin kanssa, joka oli ollut Suomessa 4 viikkoa projektissa ja menossa nyt jouluksi takaisin Lontooseen. Minun ikäiseni, mukava ja hyväkäytöksinen. Eikä humalassa. Nykyisin huomaan ilokseni arvostavani erittäin paljon hyviä tapoja ja tiirailen vähemmän jotain uberviileitä ja hyvännäköisiä miehiä kuten nuorempana. Lisäksi en jaksa enää yhtään turhaa pätemistä ja egoilua. Aika helposti näkee jo päälleliimatun itsekorostuksen läpi ja se tuntuu vain niin turhalta.
Sain tänään kutsun tulla vapaaehtoistyöhön liittyvään haastatteluun tammikuussa. Tuntui hyvältä, että asiat etenevät. Jokin herkitysminen silti tuli, koska kirjoitin hakemukseen itsestäni ja taustasta hyvin avoimesti. Hakemuksen vastaanottaja halusi soittaa minulle vielä ennen lomia ja sopia tapaamisen. Outo tunnelataus tuli kai siitä, että tiesin hänen lukeneen minusta varsin intiimejä asioita juuri ja silti soittaneen heti. Jollain alitajuisella tavalla kai pelkäsin, etten kelpaisi, koska taustani on sen verran villi. Vaikka kaipa he sellaisia ihmisiä juuri tarvitsevat, jotka omakohtaisesti tietävät, mistä puhuvat. No tammikuussa selviää, mitä päädyn tekemään. Lähinnähän työ tulee ajoittumaan matkani jälkeiseen aikaan, ensi syksyyn. Mutta silti on hyvä laittaa pyörät pyörimään.
Jokin kumma helpotus alkaa nyt tuntua omassa olotilassa. Ehkä se on joulu ja tietoisuus siitä, ettei tarvitse kauheasti pinnistellä parin seuraavan viikon aikana vaan voi vain olla. Tai sitten koko syksyn jatkunut rosen-terapiaprojektini alkaa kantaa hedelmää. Kaikkea putsattavaa tunnetta on tullut jo niin paljon ulos, että nyt alkaa jo keventyä. Ensi vuonna olen luvannut olla kevyt hattara ja pitää hyvän ystäväni kanssa hattarabileet, jossa tehdään vain hilpeitä asioita ja juodaan kevyesti pinkkiä kuplivaa. Viime kesänä vannoin, että ensi kesänä en taatusti itke kariutuneen parisuhteen tai hankalan miehen takia. Aion olla onnellinen, hilpeä höttö koko kesän. Jos jotain oikein kovasti päättää, niin yleensä sen myös saavuttaa. :)
Eilen oli taas varsinainen pikkujouluihmisten ilta ja aika vahvasti tuli fiilis, että tämä on nyt erittäin nähty. Seurustellessa ei tullut juurikaan baareissa notkuttua ja viime vuosina olen muutenkin keskittynyt enemmän muihin asioihin. Toisaalta pelkkä kotona kökkiminenkin puuduttaa. Juttelin mukavan brittikonsultin kanssa, joka oli ollut Suomessa 4 viikkoa projektissa ja menossa nyt jouluksi takaisin Lontooseen. Minun ikäiseni, mukava ja hyväkäytöksinen. Eikä humalassa. Nykyisin huomaan ilokseni arvostavani erittäin paljon hyviä tapoja ja tiirailen vähemmän jotain uberviileitä ja hyvännäköisiä miehiä kuten nuorempana. Lisäksi en jaksa enää yhtään turhaa pätemistä ja egoilua. Aika helposti näkee jo päälleliimatun itsekorostuksen läpi ja se tuntuu vain niin turhalta.
Sain tänään kutsun tulla vapaaehtoistyöhön liittyvään haastatteluun tammikuussa. Tuntui hyvältä, että asiat etenevät. Jokin herkitysminen silti tuli, koska kirjoitin hakemukseen itsestäni ja taustasta hyvin avoimesti. Hakemuksen vastaanottaja halusi soittaa minulle vielä ennen lomia ja sopia tapaamisen. Outo tunnelataus tuli kai siitä, että tiesin hänen lukeneen minusta varsin intiimejä asioita juuri ja silti soittaneen heti. Jollain alitajuisella tavalla kai pelkäsin, etten kelpaisi, koska taustani on sen verran villi. Vaikka kaipa he sellaisia ihmisiä juuri tarvitsevat, jotka omakohtaisesti tietävät, mistä puhuvat. No tammikuussa selviää, mitä päädyn tekemään. Lähinnähän työ tulee ajoittumaan matkani jälkeiseen aikaan, ensi syksyyn. Mutta silti on hyvä laittaa pyörät pyörimään.
Jokin kumma helpotus alkaa nyt tuntua omassa olotilassa. Ehkä se on joulu ja tietoisuus siitä, ettei tarvitse kauheasti pinnistellä parin seuraavan viikon aikana vaan voi vain olla. Tai sitten koko syksyn jatkunut rosen-terapiaprojektini alkaa kantaa hedelmää. Kaikkea putsattavaa tunnetta on tullut jo niin paljon ulos, että nyt alkaa jo keventyä. Ensi vuonna olen luvannut olla kevyt hattara ja pitää hyvän ystäväni kanssa hattarabileet, jossa tehdään vain hilpeitä asioita ja juodaan kevyesti pinkkiä kuplivaa. Viime kesänä vannoin, että ensi kesänä en taatusti itke kariutuneen parisuhteen tai hankalan miehen takia. Aion olla onnellinen, hilpeä höttö koko kesän. Jos jotain oikein kovasti päättää, niin yleensä sen myös saavuttaa. :)
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Kliseitä täydestä elämästä?
Nyt mun pohdinnat saattaa mennä hieman viisastelun puolelle, mutta kirjoitan aiheesta kuitenkin. Nimittäin rahasta ja resursseista ja ennenkaikkea rohkeudesta. Olin tänään treffeillä miehen kanssa, joka on minua merkittävästi varakkaampi. Mukava, kohtelias, ihanan hyväkäytöksinen mies. Oli kivaa olla treffeillä, jossa oli vain helppo olla. Ei ehkä ihastusta, mutta mukavaa. Ainoa miinus oli ehkä se, että mies ei kovin paljoa puhunut itsestään. Oli hyvä kuuntelija, hauska keskustelija, muttei paljastanut itsestään juuri mitään. Varmaan osittain tietoista, osittain suojaa, mutta olisi helpompaa, kun saisi vähän jotain otetta.
Kerroin matkastani, olin iloinen ja pulppuileva. No sietääkin olla, kun on niin paljon odotettavaa. Tajusin kuitenkin yhden olennaisen asian. Vaikka stressaan rahasta ja budjetista, niin ainakin uskallan lähteä. Viimeinkin uskallan. Tajusin myös, että olen matkustanut enemmän ja nähnyt enemmän maailmaa kuin tuo toinen ihminen, jolla olisi paljon enemmän taloudellisia resursseja tehdä kaikkea. Useimmiten syy tekemättömyyteen ei ole raha vaan pelko. Itsekin lykkäsin vapaan pitämistä pitkään mukamas taloudellisista syistä, vaikka kyse oli muustakin. Piti kai tehdä niin kuin muut odottavat. Etenkin pomo ja työkaverit. Olla jotenkin kunnollinen, suorittava ihminen.
Jos on rohkeutta, löytyy yleensä joku väylä. Paljon pahempaa on elämän odottelu. Miespuolinen kaverini kuoli pari vuotta sitten aggressiiviseen syöpään. Puhuimme jonkun verran kuolemasta ja siitä, miten tulisi elää. Diagnoosin saatuaan hän kannusti kaikkia isosti elämään kuin jokainen päivä olisi viimeinen, olemaan mielummin hullunrohkeita kuin vaisuja odottelijoita. Puoli vuotta myöhemmin, kun sairaus oli jo edennyt pidemmälle, hän sanoi minulle, ettei "dekadentti" elämä sittenkään ollut vastaus, vaikka se oli ehkä siltä tuntunutkin. Todellisuudessa tavallinen arkikin on varsin kivaa. Ja suurimman osan ihmisistä ei oikeasti tarvitse valita, koska päiviä on vielä niin paljon jäljellä. Ehtii saada kaiken, jos haluaa. Mutta silti uskon yhä enemmän rohkeuteen. Joskus tavallinen arkikin on rohkea valinta.
Parhaimmillaan aineelliset resurssit ja tausta mahdollistavat asioita, pahimmillaan vain kahlitsevat ja rajoittavat. Kuitenkin tuli sellainen olo, ettei kyse ollut siitä, että treffikumppanini olisi pelkästään halunnut toteuttaa jotain ulkoa tulevaa mallia. Pikemminkin vaikutti, että hän pelkäsi elää isommin. Matkat ovat vain symbolinen asia jollekin suuremmalle. Jollekin, minkä tunnistan, mutta jota en osaa oikein nimetä. Joskus nuorempana, kun olin varsin ahdistunut, mietin, että pelottavimmat asiat tulevat sisältäni. Ettei mikään ulkoinen ahdistanut minua yhtä paljon kuin sisälläni jyllänneet möröt. Nyt voisi jo ajatella, ettei ole enää kauheasti syitä elää vaisusti. Joskus tekemättömyys ja paikallaan junnaaminen voivat olla mukavuudenhalua, päättämättömyyttä ja laiskuutta, mutta pelkoa ne eivät saisi olla. Pahinta on pelätä muutoksia. Samaan aikaan pitäisi pysyä kaukana kliseistä ja facebookin täyttävistä mietelauseista.
Kerroin matkastani, olin iloinen ja pulppuileva. No sietääkin olla, kun on niin paljon odotettavaa. Tajusin kuitenkin yhden olennaisen asian. Vaikka stressaan rahasta ja budjetista, niin ainakin uskallan lähteä. Viimeinkin uskallan. Tajusin myös, että olen matkustanut enemmän ja nähnyt enemmän maailmaa kuin tuo toinen ihminen, jolla olisi paljon enemmän taloudellisia resursseja tehdä kaikkea. Useimmiten syy tekemättömyyteen ei ole raha vaan pelko. Itsekin lykkäsin vapaan pitämistä pitkään mukamas taloudellisista syistä, vaikka kyse oli muustakin. Piti kai tehdä niin kuin muut odottavat. Etenkin pomo ja työkaverit. Olla jotenkin kunnollinen, suorittava ihminen.
Jos on rohkeutta, löytyy yleensä joku väylä. Paljon pahempaa on elämän odottelu. Miespuolinen kaverini kuoli pari vuotta sitten aggressiiviseen syöpään. Puhuimme jonkun verran kuolemasta ja siitä, miten tulisi elää. Diagnoosin saatuaan hän kannusti kaikkia isosti elämään kuin jokainen päivä olisi viimeinen, olemaan mielummin hullunrohkeita kuin vaisuja odottelijoita. Puoli vuotta myöhemmin, kun sairaus oli jo edennyt pidemmälle, hän sanoi minulle, ettei "dekadentti" elämä sittenkään ollut vastaus, vaikka se oli ehkä siltä tuntunutkin. Todellisuudessa tavallinen arkikin on varsin kivaa. Ja suurimman osan ihmisistä ei oikeasti tarvitse valita, koska päiviä on vielä niin paljon jäljellä. Ehtii saada kaiken, jos haluaa. Mutta silti uskon yhä enemmän rohkeuteen. Joskus tavallinen arkikin on rohkea valinta.
Parhaimmillaan aineelliset resurssit ja tausta mahdollistavat asioita, pahimmillaan vain kahlitsevat ja rajoittavat. Kuitenkin tuli sellainen olo, ettei kyse ollut siitä, että treffikumppanini olisi pelkästään halunnut toteuttaa jotain ulkoa tulevaa mallia. Pikemminkin vaikutti, että hän pelkäsi elää isommin. Matkat ovat vain symbolinen asia jollekin suuremmalle. Jollekin, minkä tunnistan, mutta jota en osaa oikein nimetä. Joskus nuorempana, kun olin varsin ahdistunut, mietin, että pelottavimmat asiat tulevat sisältäni. Ettei mikään ulkoinen ahdistanut minua yhtä paljon kuin sisälläni jyllänneet möröt. Nyt voisi jo ajatella, ettei ole enää kauheasti syitä elää vaisusti. Joskus tekemättömyys ja paikallaan junnaaminen voivat olla mukavuudenhalua, päättämättömyyttä ja laiskuutta, mutta pelkoa ne eivät saisi olla. Pahinta on pelätä muutoksia. Samaan aikaan pitäisi pysyä kaukana kliseistä ja facebookin täyttävistä mietelauseista.
tiistai 18. joulukuuta 2012
Laskeutumista rauhaan
Tuntuu hyvältä, että tämä vuosi viimein päättyy. On ollut kaksi hyvin erilaista periodia; oli iloisessa nousukiidossa mennyt kevät ja varsinainen mahalasku syksyyn. Keväällä en juurikaan ehtinyt ajatella mitään, hyvä kun kuulin omia ajatuksiani. Syksyllä olenkin sitten mennyt kaikkien vanhojen kipujen läpi. Varsinainen pesukone koko syksy. Jotenkin helpottavaa, että se vaihe on päättymässä. Kasvu ei ole koskaan kivutonta, mutta klisee ei paljon lämmitä, kun ei nuku, ahdistaa ja ottaa päähän. Kun herää joka yö kummallisiin aggression tunteisiin, tekisi mieli heitellä esineitä. Nyt on viimein jonkin tasoinen rauha.
En ole joulu- enkä talvi-ihminen. Nyt kuitenkin jollain hassulla tavalla molempia. Pimeys oli niin uuvuttavaa, että melkein kiitän lumesta. Toisaalta tiedän, etten ole täällä sen sulaessa pois. Laitoin jouluvalot ja kuusen, mikä on varsin epätyypillistä minua. Kaikki on hurjan kaunista.
Viime vuodet ovat olleet aikamoista putsausta. Työ, koti ja parisuhde ovat olleet kaikki vuorollaan myllerryksessä ja menneet uusiksi. Suurempaa kuin ulkoinen muutos, on ollut sisäinen myllerrys, joka on tapahtunut arvo- ja asennetasolla. Ainoa, jonka haluan varmasti säilyttää ensi syksyyn, on uusi, kaunis kotini. Työ ja ihmissuhteet ovat uudelleenmietinnässä. Tai on hullua kirjoittaa ihmissuhteet, koska ystävyys- ja perhesuhteet toki säilyvät, mutta olen ehkä viimein uskaltautumassa alueelle, että voin vain antaa asioiden tulla. En jaksa enää kontrolloida niin paljon. Toisaalta uskallan ehkä viimein antaa tilaa esimerkiksi romanttisille haaveille. Niillekin, jotka ovat tuntuneet vain hyvin imeliltä; esimerkiksi häät. Nyt yritän vain ajatella avoimesti. Eikä minulla ole enää mitään selkeää päämäärää, mitä minun tulisi työelämässä saavuttaa. Olen lakannut aktiivisesti vertaamasta uraani muihin.
Tuokoon ensi vuosi, mitä on tuodakseen. Yritän vain hyväksyä - ja opetella ottamaan vastaan avoimin mielin. Onneksi jooga on sentään opettanut jo jotain siitä.
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
Välttelevä + takertuva = kasa turhia loukkaantumisia
En ajatellut enää kirjoittaa terapiablogia, mutta kun on kerran ollut terapiassa, on kai aina hiukkasen terapiassa. Ainakin oman päänsä sisällä, koska tavan prosessoida omaksuu osaksi omaa elämäänsä. Olen käynyt edelleen läpi viimeisintä eroani ja meidän erilaisuuttamme. Kai minulla on edelleen työstettävää, vaikken mieheltä enää mitään odotakaan. Lähinnä kai minun pitää mennä pohjaan asti päästäkseni eteenpäin.
Olen edelleen ihmetellyt erilaista suhtautumistamme läheisyyteen ja apua pähkäilyyn löysin kiintymyssuhdeteoriasta, josta kirjoitin jo joskus aiemmassa blogissani. Olen jo aiemmin tajunnut olevani kiintymystavaltani välttelevä, joka on Suomessa aika yleistä. Meidät kasvatetaan lapsesta saakka niin itsenäisiksi; ja jos vielä joutuu huolehtimaan itsestään hyvin pienestä pitäen, kuten itse olen joutunut, niin kehittyy yli-itsenäinen, ylivahva kiintymystyyli. Erityisen yleistä välttelevä tyyli on Suomessa miehillä, mikä ei kauheasti ihmetytä, kun miettii perinteistä "tosi mies ei itke" tapaa kasvattaa poikia.
Eksäni on luonnollisesti vastakkainen tyyppi eli takertuvasti kiintyvä, joten ei ole ihme, ettemme ymmärtäneet toisiamme. Seurustelin kaiketi ensimmäistä kertaa elämässäni takertuvan ihmisen kanssa, joka olisi kaivannut minulta paljon enemmän rakkauden osoituksia, hyväksymistä, hehkutusta ja tunnustuksia. Hän ei taas pystynyt ymmärtämään, että minun vapauden kaipuuni ja tarpeeni itsenäisyyteen ei ollut rakkaudettomuutta. Uskoin olevani reilu kumppani, kun annan toisellekin omaa tilaa puuhata omia juttujaan. Hän taas käyttäytyi kuin suhteemme olisi maailmankaikkeuden keskeisin asia, kertoi minusta heti vanhemmilleen ja työkavereilleen ja halusi raahata minut mukanaan joka paikkaan. Viikossa tai kahdessa suhteemme muuttui jo vakituiseksi seurusteluksi. Vaikka olinkin ihastunut, niin koin, etten saanut riittävästi happea, saati kuullut omia ajatuksiani. Kaikki oli turhankin ylitsevuotavaa.
Vältteleville on ominaista suhtautua asioihin älyllisesti, joten pakko tunnustaa, että minua tämä artikkeleiden lukeminen (englanniksi löytyy paljon hakutermeillä attachment style avoidant/anxious) on auttanut paljonkin. Minun on helpompi antaa anteeksi sekä itselleni että toiselle, kun ymmärrän, mistä kaikki johtuu. Toisaalta harmittaa, etten tiennyt suhteen aikana asioita, joita tiedän nyt.
Välttelevillä ihmisillä on myös tapana roikkua muistoissa, varatuissa, kaikessa, mikä ei pakota kiintymään uudestaan ja ottamaan uutta riskiä. Yksi blogin teema saa siis olla keveyden lisäksi myös rakkauden ja edelleen suuremman avoimuuden löytäminen. Ehkä välttelevän tyypin pariksi sopisi parhaiten turvallisesti kiintynyt; he kun kestävät oman tilan tarvetta, mutta osaavat myös osoittaa tunteitaan paremmin.
Olen edelleen ihmetellyt erilaista suhtautumistamme läheisyyteen ja apua pähkäilyyn löysin kiintymyssuhdeteoriasta, josta kirjoitin jo joskus aiemmassa blogissani. Olen jo aiemmin tajunnut olevani kiintymystavaltani välttelevä, joka on Suomessa aika yleistä. Meidät kasvatetaan lapsesta saakka niin itsenäisiksi; ja jos vielä joutuu huolehtimaan itsestään hyvin pienestä pitäen, kuten itse olen joutunut, niin kehittyy yli-itsenäinen, ylivahva kiintymystyyli. Erityisen yleistä välttelevä tyyli on Suomessa miehillä, mikä ei kauheasti ihmetytä, kun miettii perinteistä "tosi mies ei itke" tapaa kasvattaa poikia.
Eksäni on luonnollisesti vastakkainen tyyppi eli takertuvasti kiintyvä, joten ei ole ihme, ettemme ymmärtäneet toisiamme. Seurustelin kaiketi ensimmäistä kertaa elämässäni takertuvan ihmisen kanssa, joka olisi kaivannut minulta paljon enemmän rakkauden osoituksia, hyväksymistä, hehkutusta ja tunnustuksia. Hän ei taas pystynyt ymmärtämään, että minun vapauden kaipuuni ja tarpeeni itsenäisyyteen ei ollut rakkaudettomuutta. Uskoin olevani reilu kumppani, kun annan toisellekin omaa tilaa puuhata omia juttujaan. Hän taas käyttäytyi kuin suhteemme olisi maailmankaikkeuden keskeisin asia, kertoi minusta heti vanhemmilleen ja työkavereilleen ja halusi raahata minut mukanaan joka paikkaan. Viikossa tai kahdessa suhteemme muuttui jo vakituiseksi seurusteluksi. Vaikka olinkin ihastunut, niin koin, etten saanut riittävästi happea, saati kuullut omia ajatuksiani. Kaikki oli turhankin ylitsevuotavaa.
Vältteleville on ominaista suhtautua asioihin älyllisesti, joten pakko tunnustaa, että minua tämä artikkeleiden lukeminen (englanniksi löytyy paljon hakutermeillä attachment style avoidant/anxious) on auttanut paljonkin. Minun on helpompi antaa anteeksi sekä itselleni että toiselle, kun ymmärrän, mistä kaikki johtuu. Toisaalta harmittaa, etten tiennyt suhteen aikana asioita, joita tiedän nyt.
Välttelevillä ihmisillä on myös tapana roikkua muistoissa, varatuissa, kaikessa, mikä ei pakota kiintymään uudestaan ja ottamaan uutta riskiä. Yksi blogin teema saa siis olla keveyden lisäksi myös rakkauden ja edelleen suuremman avoimuuden löytäminen. Ehkä välttelevän tyypin pariksi sopisi parhaiten turvallisesti kiintynyt; he kun kestävät oman tilan tarvetta, mutta osaavat myös osoittaa tunteitaan paremmin.
Merkityksellisempää elämää etsimässä
Olen ostanut kaikki joululahjani. Homma sujui yllättävän kevyesti, kivuttomasti ja kohtuullisella budjetilla. Ehkä vielä jotain pitää hankkia äidille, mutta periaatteessa kaikki olennainen suoritettu. Muuten olen ravannut kaupoissa enää paljon vähemmän kuin aiemmin. Välttämätön säästäminen matkaan pakottaa myös miettimään omia kulutustottumuksiaan tarkemmin. En tarvitse koko ajan uutta tavaraan. En ihan oikeasti tarvitse. Kivasti ja omannäköisesti voi pukeutua nykyiselläkin vaatekaapilla. Jatkuvasti ei ole pakko hankkia uutta. Kummallisen vapauttavaa, kun ei ole valtavasti uusia tarpeita mielessä. Minähän niitä kyllä keksin, kun pyörin kaupoissa, siitä ei ole epäilystä. Olen siis yksinkertaisesti lopettanut turhan kaupungilla hengailun.
Samaan aikaan olen miettinyt vapaaehtoistyön aloittamista ja lähettänyt tänään hakemuksen sekä SPR:lle, että Suomen mielenterveysseuralle. Molemmilla on kaikenlaista vapaaehtoistoimintaa, joten saadakseni lisätietoa, olen nyt yhteydessä molempiin. Lomalla olen ajatellut olla ensisijaisesti lomalla, en ilmoittautua vapaaehtoistyöhön esim. Intiassa. Mutta matkan jälkeen minun on pakko ruveta viemään elämääni merkityksellisempään suuntaan. Tämä nykyinen nyt vain on nähty. Ja ihan vilpittömästi haluaisin käyttää aikaani ja energiaani myös johonkin, josta on hyötyä muille. Kun olen itse ollut avun vastaanottajana, niin nyt vaaka on selvästi kääntynyt toiseen suuntaan. Pystyn antamaan jo takaisin. Ja haluan antaa jotain takaisin. Eikä minua enää ahdista puhua menneestä.
Tottakai haluaisin perheen. Mutta koska se nyt ei ihan itsestään synny, niin samalla käytän mielelläni aikaa johonkin, joka vie minua hieman uuteen suuntaan.
Samaan aikaan olen miettinyt vapaaehtoistyön aloittamista ja lähettänyt tänään hakemuksen sekä SPR:lle, että Suomen mielenterveysseuralle. Molemmilla on kaikenlaista vapaaehtoistoimintaa, joten saadakseni lisätietoa, olen nyt yhteydessä molempiin. Lomalla olen ajatellut olla ensisijaisesti lomalla, en ilmoittautua vapaaehtoistyöhön esim. Intiassa. Mutta matkan jälkeen minun on pakko ruveta viemään elämääni merkityksellisempään suuntaan. Tämä nykyinen nyt vain on nähty. Ja ihan vilpittömästi haluaisin käyttää aikaani ja energiaani myös johonkin, josta on hyötyä muille. Kun olen itse ollut avun vastaanottajana, niin nyt vaaka on selvästi kääntynyt toiseen suuntaan. Pystyn antamaan jo takaisin. Ja haluan antaa jotain takaisin. Eikä minua enää ahdista puhua menneestä.
Tottakai haluaisin perheen. Mutta koska se nyt ei ihan itsestään synny, niin samalla käytän mielelläni aikaa johonkin, joka vie minua hieman uuteen suuntaan.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
33 ja nähnyt kaiken?
Olen edelleen kyllästynyt Helsinkiin, olen kyllästynyt työhöni. Erityisen kyllästynyt olen yöelämään ja sen lainalaisuuksiin. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka ovat yhtä lamaantuneita kuin itse olen. Voiko 33-vuotiaana olla jo nähnyt kaiken, mitä tällä kaupungilla on minun alallani tarjota? Tai ehkä olen vain kokenut jo riittävästi tätä samaa, ja on vain pakko siirtyä eteenpäin.
En tunne itseäni varsinaisesti vanhaksi, mutta minulla on pitkään ollut olo, että olen elänyt jo kauan. Näytän edelleen alle 30-vuotiaalta, mutta sieluni haahuilee jossain neljänkympin hujakoilla.Toisaalta en ole tottunut perheellisten velvollisuuksiin ja elän edelleen samanlaista kakskyt ja risat huoletonta elämää kuin aiemminkin. Minulla on vain aina ollut kiire jonnekin. Kiire aikuiseksi, kiire kokea asioita, kiire opiskelemaan, kiire ulkomaille, kiire töissä, kiire menestyä, kiire puuhata mahdollisimman paljon. Olen kai ajatellut, että aika loppuu kesken, jos en tee tai koe asioita nyt. Kiire on enemminkin koko elämän kattavaa kiirettä kuin varsinaista reippautta puuhailla paljon pikku asioita.
Voinko siis olla 33 ja kokenut kaiken, mitä nykyisellä elämälläni on nykymuodossaan annettavana? Osaan työni periaatteessa aika hyvin, tunnen paljon ihmisiä ja uskoisin löytäväni omalta alaltani aika helposti uuden työn. Hieman uutta kulmaa, muttei kuitenkaan radikaalia muutosta pidemmän päälle. Kun tulen matkoiltani, minun on pakko ratkaista myös työn dilemma. Uppoutuminen vanhaan voi olla helppo vaihtoehto, muttei tyydytä luultavasti muutamaa kuukautta pidempään.
Mikä ihme sitten draivaa kaikkia niitä, jotka motivoituneesti ponnistelevat samalla urallaan vuodesta toiseen? Kunnianhimo ja etenemisen halu? Helppous ja raha? Pelko muuttaa suuntaa, varsinkaan jos ei tiedä, mitä on tekemässä? Ehkä osa ihmisistä edelleen vilpittömästi rakastaa työtään. Minun työurani on kai verrattavissa väljähtyneeseen avioliittoon. Ei mitään vikaa, mutten koe enää olevani elossa. Vilkuilen muita ja ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat lähteä. Pysymme yhdessä, koska on tärkeää maksaa asuntolainaa.
Onneksi tulee loma, ja pakollinen puolen vuoden asumusero. Ehkä sen jälkeen on vähän kirkkaampaa.
En tunne itseäni varsinaisesti vanhaksi, mutta minulla on pitkään ollut olo, että olen elänyt jo kauan. Näytän edelleen alle 30-vuotiaalta, mutta sieluni haahuilee jossain neljänkympin hujakoilla.Toisaalta en ole tottunut perheellisten velvollisuuksiin ja elän edelleen samanlaista kakskyt ja risat huoletonta elämää kuin aiemminkin. Minulla on vain aina ollut kiire jonnekin. Kiire aikuiseksi, kiire kokea asioita, kiire opiskelemaan, kiire ulkomaille, kiire töissä, kiire menestyä, kiire puuhata mahdollisimman paljon. Olen kai ajatellut, että aika loppuu kesken, jos en tee tai koe asioita nyt. Kiire on enemminkin koko elämän kattavaa kiirettä kuin varsinaista reippautta puuhailla paljon pikku asioita.
Voinko siis olla 33 ja kokenut kaiken, mitä nykyisellä elämälläni on nykymuodossaan annettavana? Osaan työni periaatteessa aika hyvin, tunnen paljon ihmisiä ja uskoisin löytäväni omalta alaltani aika helposti uuden työn. Hieman uutta kulmaa, muttei kuitenkaan radikaalia muutosta pidemmän päälle. Kun tulen matkoiltani, minun on pakko ratkaista myös työn dilemma. Uppoutuminen vanhaan voi olla helppo vaihtoehto, muttei tyydytä luultavasti muutamaa kuukautta pidempään.
Mikä ihme sitten draivaa kaikkia niitä, jotka motivoituneesti ponnistelevat samalla urallaan vuodesta toiseen? Kunnianhimo ja etenemisen halu? Helppous ja raha? Pelko muuttaa suuntaa, varsinkaan jos ei tiedä, mitä on tekemässä? Ehkä osa ihmisistä edelleen vilpittömästi rakastaa työtään. Minun työurani on kai verrattavissa väljähtyneeseen avioliittoon. Ei mitään vikaa, mutten koe enää olevani elossa. Vilkuilen muita ja ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat lähteä. Pysymme yhdessä, koska on tärkeää maksaa asuntolainaa.
Onneksi tulee loma, ja pakollinen puolen vuoden asumusero. Ehkä sen jälkeen on vähän kirkkaampaa.
sunnuntai 9. joulukuuta 2012
Kehoni ja mieleni yhtymäkohtia etsimässä
Kun aloitin joogan, olin intensiivisessä terapiassa. Jooga oli pääasiallisesti jumppaa. Tuntui hyvältä, kehityin luonnostaan notkeana ja urheilua harrastaneena ihmisenä aika nopeasti. Nautin salin hiljaisuudesta ja treenin intensiivisyydestä. Oli mahtavaa huomata kehitys omassa kropassa ja taipua asanoihin, jotka tuntuivat alussa täysin mahdottomilta. Businessihmisenä hieman kuuntelin epäilevästi, kun intensiivikursseilla ihmiset puhuivat joogan mentaalisista vaikutuksista. Minua jopa huvitti, kun hyvin lyhyen aikaa jooganneet ihmiset alkoivat kokea suureellisia muutoksia itsessään, kuvailivat herkitymisiä ja mielen liikkeitä. Minä vain jumppasin ilolla, kunnes tuli loukkaantuminen.
Kun keho ei enää toimikaan kuten sen pitäisi, joutuu menemään enemmän itseensä. Loppuliikkeissä itkin, lepokipu vaivasi töissä istuessakin. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin saatoin myöntää, että oli pakko jättää treenit vähemmälle ja antaa jalan parantua. Toipumisajan jälkeen palasin hiljalleen takaisin salille ja jatkoin harjoittelua. Jalka vaivasi välillä hirveästi, välillä vähemmän. Vuosien ajan se on kuitenkin vaivannut, ja vaivaa edelleen jonkun verran. Kipua ja jäykkyyttä, joka tuntuu lähinnä tietyissä asanoissa, ei niinkään arkielämässä.
Jossain vaiheessa joogaharjoitukseni kuitenkin muuttui henkisesti intensiivisemmäksi. Tietyt asanat, erityisesti kivuliaat, nostivat tunteita pintaan. Kerran yhdessä eteentaivutuksessa aloin itkeä todella rajusti. Opettaja oli sijainen, joten itkun oli kai helpompi tulla. Jouduin lähtemään kesken harjoituksen vessaan itkemään, koska "kohtaus" oli niin raju. Palasin kuitenkin matolle ja tein harjoituksen loppuun. Ei muistoja, ei mielleyhtymiä. Pelkkä mieletön, vapauttava itku. Tämä alkoi toistua useampana sunnuntaina. Kävin salilla toki arkenakin, mutta itkeskelin vain sunnuntaisin.
Sittemmin olen itkenyt usein ja paljon. Viime talvena Intiassa itkin jopa seisomasarjaa tehdessäni. Välillä tiedän, mihin tunteisiin tai muistoihin itkuni liittyy. Useimmiten suru, ahdistus, ja sitä seuraava itku on vapauttava tunne joka tulee, ja katoaa kun sille antautuu. Harjoituksen jälkeen olo on puhdistunut. Toki joskus itku on liittynyt puhtaasti vitutukseen, kun jokin vaikea asana ei suju, tai vanha jalkakipu vaivaa. Joskus eroasiat tai ihmissuhdekriisit ovat pyörineet päässä. Mutta on myös puhdasta, selittämätöntä itkua, joka vain nousee jostain.
Nykyisin kohtaan matolla paitsi kehoni fyysiset rajoitteet, myös mieleni lukkoja ja vanhoja, kasattuja tunteita. On vaiheita, jolloin nautin edelleen vain fyysisestä harjoituksesta ja sen tuomasta haasteesta ja rasituksesta. Ja päiviä, jolloin edes hengitys ei kulje ja taaksetaivutukset ovat lähes mahdottomia. Ja vanhat kivut nostavat mielleyhtymiä niin lapsuuteen kuin ihmissuhteisiin.
Sanotaan, että astangajoogan ensimmäinen sarja on joogaterapiaa. Sen tarkoituksena on tehdä kehosta vahva ja notkea sekä puhdistaa sairauksien aiheuttajia ja kuonaa. Junnasin ykkössarjassa vuosia. Siirryin kakkoseen vasta jätettyä edellisen työpaikkani. Koomista ja hieno yhteensattuma. Nyt on voimaharjoitteluvaihe menossa, jotta pystyn etenemään seuraaviin, haastavampiin asanoihin. Ehkä se sopii hyvin yhteen muunkin elämän kanssa.
Kun keho ei enää toimikaan kuten sen pitäisi, joutuu menemään enemmän itseensä. Loppuliikkeissä itkin, lepokipu vaivasi töissä istuessakin. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin saatoin myöntää, että oli pakko jättää treenit vähemmälle ja antaa jalan parantua. Toipumisajan jälkeen palasin hiljalleen takaisin salille ja jatkoin harjoittelua. Jalka vaivasi välillä hirveästi, välillä vähemmän. Vuosien ajan se on kuitenkin vaivannut, ja vaivaa edelleen jonkun verran. Kipua ja jäykkyyttä, joka tuntuu lähinnä tietyissä asanoissa, ei niinkään arkielämässä.
Jossain vaiheessa joogaharjoitukseni kuitenkin muuttui henkisesti intensiivisemmäksi. Tietyt asanat, erityisesti kivuliaat, nostivat tunteita pintaan. Kerran yhdessä eteentaivutuksessa aloin itkeä todella rajusti. Opettaja oli sijainen, joten itkun oli kai helpompi tulla. Jouduin lähtemään kesken harjoituksen vessaan itkemään, koska "kohtaus" oli niin raju. Palasin kuitenkin matolle ja tein harjoituksen loppuun. Ei muistoja, ei mielleyhtymiä. Pelkkä mieletön, vapauttava itku. Tämä alkoi toistua useampana sunnuntaina. Kävin salilla toki arkenakin, mutta itkeskelin vain sunnuntaisin.
Sittemmin olen itkenyt usein ja paljon. Viime talvena Intiassa itkin jopa seisomasarjaa tehdessäni. Välillä tiedän, mihin tunteisiin tai muistoihin itkuni liittyy. Useimmiten suru, ahdistus, ja sitä seuraava itku on vapauttava tunne joka tulee, ja katoaa kun sille antautuu. Harjoituksen jälkeen olo on puhdistunut. Toki joskus itku on liittynyt puhtaasti vitutukseen, kun jokin vaikea asana ei suju, tai vanha jalkakipu vaivaa. Joskus eroasiat tai ihmissuhdekriisit ovat pyörineet päässä. Mutta on myös puhdasta, selittämätöntä itkua, joka vain nousee jostain.
Nykyisin kohtaan matolla paitsi kehoni fyysiset rajoitteet, myös mieleni lukkoja ja vanhoja, kasattuja tunteita. On vaiheita, jolloin nautin edelleen vain fyysisestä harjoituksesta ja sen tuomasta haasteesta ja rasituksesta. Ja päiviä, jolloin edes hengitys ei kulje ja taaksetaivutukset ovat lähes mahdottomia. Ja vanhat kivut nostavat mielleyhtymiä niin lapsuuteen kuin ihmissuhteisiin.
Sanotaan, että astangajoogan ensimmäinen sarja on joogaterapiaa. Sen tarkoituksena on tehdä kehosta vahva ja notkea sekä puhdistaa sairauksien aiheuttajia ja kuonaa. Junnasin ykkössarjassa vuosia. Siirryin kakkoseen vasta jätettyä edellisen työpaikkani. Koomista ja hieno yhteensattuma. Nyt on voimaharjoitteluvaihe menossa, jotta pystyn etenemään seuraaviin, haastavampiin asanoihin. Ehkä se sopii hyvin yhteen muunkin elämän kanssa.
Hidas muutos sallivampaan suuntaan
Kun kirjoitin terapiablogia, keskustelua nousi välillä siitä, kuinka paljon edistystä terapiassa loppujen lopuksi tapahtuu. Välillä sekä minä että blogiani lukeneet ihmettelivät, miten vielä viiden vuoden jälkeenkin reagoin tiettyihin asioihin hyvin voimakkaasti. Nyt hieman naurattaa, sillä viisi vuotta on oikeasti hirveän lyhyt aika. Terapia-aikana toki pitkä, mutta ihmisen kehityksessä ja koko elämän perspektiivissä äärettömän lyhyt aika. Kun nyt kirjoitan suorittamisesta ja vaativuudesta itseäni kohtaan, en niinkään kirjoita enää henkilökohtaisesta ominaisuudesta tai ongelmasta, jota minun pitäisi vielä terapiassa työstää. Kirjoitan pikemminkin kulttuurista, ajatusmalleista, arvomaailmasta, joihin olen kasvanut. Niin minä, kuten iso osa muistakin suomalaisista. Kun kyseenalaistaa itsensä, kyseenalaistaa koko kulttuurin. Kyseenalaistaa vanhempansa, sukulaisensa, ystävänsä ja pomonsa. Kyseenalaistaa vallitsevan tavan elää.
On totta, että minä olen ollut erityisen hyvä vaatimaan itseltäni, ja myös muilta paljon. Kun ei kestä jotain piirrettä itsessään, on vaikea kestää sitä myöskään muissa. Edellisessä parisuhteessani tuota asiaa kolkuteltiinkin oikein kunnolla, kun minun oli hankalaa tottua riippuvuuteen ja symbiottisuuteen. En vain ole tottunut olemaan kovin kiinni kenessäkään, toisin kuin nuoresta saakka pitkässä suhteessa ollut kumppanini. Eron jälkeen nousi vihan tunteita, joissa korostui mm. ärtymys toisen riippuvuudesta. Miksi miehen piti olla niin takertuva nössö. Olisi opetellut seisomaan omilla jaloillaan, niin homma olisi voinutkin toimia.
Asia ei tietenkään ole niin mustavalkoinen. Huomasin kamppailevani edelleen omien vaatimusteni kanssa. Jos sallisin itseni olla takertuvampi, apua tarvitseva ja heikko, ei minulla olisi niin paljon tarvetta syyttää myöskään häntä. Sallisin ja ymmärtäisin enemmän, hutkisin ilkeyksiä vähemmän. Toki teen sitä lähinnä mielessäni, mutta haluaisin päästä jo siitäkin eroon. Järkitasolla ymmärrän hänen käytöstään; tiedän, mistä se on peräisin. Tunnetasolla huudan ja poljen jalkaa, keksin solvauksia ja haukun häntä epäitsenäiseksi liimautujaksi, jossa ei ollut riittävästi miestä minulle. Sitkeästi yritän kääntää katseeni peiliin, ja mennä niihin tunteisiin, jotka tuon vihan nostattavat.
Hitaita ovat nämä käytösmallien muutokset. Kun on kasvanut siihen, että pitäisi pärjätä ja olla aina reipas, niin hyvin vaikeaa on antaa periksi. On hupaisaa, miten elämä joskus järjestää meille peiliksi ihmisen, joka on jotain aivan päinvastaista. Kaikesta eron jälkeisestä kiukusta huolimatta yhtälö jäi ehdottomasti positiiviseksi. Opin suhteessa valtavasti. Sain myös kokea huikeaa, ehdotonta rakkautta, lempeyttä ja kiltteyttä. Jatkossa osaan ehkä ottaa sitä paremmin vastaan. Mutta ehkä kompromissina toivoisin, että tuleva miehenikin olisi elänyt jonkin periodin elämässään yksin. Ja saanut siten kokemuksen siitä, että yksinkin on ihan hyvä olla.
On totta, että minä olen ollut erityisen hyvä vaatimaan itseltäni, ja myös muilta paljon. Kun ei kestä jotain piirrettä itsessään, on vaikea kestää sitä myöskään muissa. Edellisessä parisuhteessani tuota asiaa kolkuteltiinkin oikein kunnolla, kun minun oli hankalaa tottua riippuvuuteen ja symbiottisuuteen. En vain ole tottunut olemaan kovin kiinni kenessäkään, toisin kuin nuoresta saakka pitkässä suhteessa ollut kumppanini. Eron jälkeen nousi vihan tunteita, joissa korostui mm. ärtymys toisen riippuvuudesta. Miksi miehen piti olla niin takertuva nössö. Olisi opetellut seisomaan omilla jaloillaan, niin homma olisi voinutkin toimia.
Asia ei tietenkään ole niin mustavalkoinen. Huomasin kamppailevani edelleen omien vaatimusteni kanssa. Jos sallisin itseni olla takertuvampi, apua tarvitseva ja heikko, ei minulla olisi niin paljon tarvetta syyttää myöskään häntä. Sallisin ja ymmärtäisin enemmän, hutkisin ilkeyksiä vähemmän. Toki teen sitä lähinnä mielessäni, mutta haluaisin päästä jo siitäkin eroon. Järkitasolla ymmärrän hänen käytöstään; tiedän, mistä se on peräisin. Tunnetasolla huudan ja poljen jalkaa, keksin solvauksia ja haukun häntä epäitsenäiseksi liimautujaksi, jossa ei ollut riittävästi miestä minulle. Sitkeästi yritän kääntää katseeni peiliin, ja mennä niihin tunteisiin, jotka tuon vihan nostattavat.
Hitaita ovat nämä käytösmallien muutokset. Kun on kasvanut siihen, että pitäisi pärjätä ja olla aina reipas, niin hyvin vaikeaa on antaa periksi. On hupaisaa, miten elämä joskus järjestää meille peiliksi ihmisen, joka on jotain aivan päinvastaista. Kaikesta eron jälkeisestä kiukusta huolimatta yhtälö jäi ehdottomasti positiiviseksi. Opin suhteessa valtavasti. Sain myös kokea huikeaa, ehdotonta rakkautta, lempeyttä ja kiltteyttä. Jatkossa osaan ehkä ottaa sitä paremmin vastaan. Mutta ehkä kompromissina toivoisin, että tuleva miehenikin olisi elänyt jonkin periodin elämässään yksin. Ja saanut siten kokemuksen siitä, että yksinkin on ihan hyvä olla.
perjantai 7. joulukuuta 2012
Helppoa ja mukavaa
Koin tänään herätyksen, jonka sai aikaan joogaystäväni. "Herätys" on tavallaan ollut prosessissa jo pidemmän aikaa, oikeastaan kesästä asti, mutta nyt se iskeytyi vasten kasvoja. Varsinainen oivallus, jolle suurin osa ihmisistä ehkä nauraisi. Oivallus silti.
Keskustelu meni suunnilleen näin. Tilitin ystävälleni matkasuunnitelmistani. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ole tekemässä riittävän rohkeaa plania. Ei seikkailua Etelä-Amerikassa, ei jotain todella uutta ja repäisevää. Koin siitä syyllisyyttä. Kun on kerran tilaisuus lähteä mihin vain, niin miksi valitsen jotain, jossa olen jo käynyt. Puolustelin, etten puhu espanjaa ja Lattareissa on muutenkin kalliimpaa kuin Aasiassa, jossa olen reissanut paljon. Ja jossa minun on vaaleana naisena varsin helppo matkustaa yksin. Tunnustin, että minusta on kivaa mennä Aasiaan, koska siellä on helppoa ja mukavaa. "Mutta elämänhän pitäisi olla helppoa ja mukavaa", sanoi ystäväni. "Sehän on tavoite".
Tiedän, että tämä kuulostaa naurettavalta jeesustelulta, mutta minulle se oli herätys. Voin sallia sen, että välillä on helppoa, mutta periaatteessa koen aina, että pitäisi tavoitella jotain ultimatum-suorituksia. Jos lähtee yksin maailmalle, ei ole "riittävää", että menen vaaleana tyttönä yksin Intiaan, Sri Lankalle, Nepaliin ja Thaimaahan. Minun pitäisi vähintään valloittaa Peru, Argentiina ja Columbia. Tai kiivetä Anna Purnalle ja tehdä jotain huikeaa. Ei riitä, että nautin elämästä, joogaan, uin Intian valtameressä ja kerrankin relaan. Samalla tiedän, että se on juuri sitä, mitä tarvitsen. Otan kerrankin vain iisisti, mutta samalla huomaan selitteleväni matkasuunnitelmiani. Miksi en tee jotain TODELLA erilaista, koska Intiassahan olen jo käynyt. Ja joogaretriiteillä siellä ja täällä.
Toisaalta havahdun siihen, kuinka hemmoteltu, länsimainen hienohelma olen. Kuinka moni voi todella valita vain lähtevänsä sinne, missä on kivat ilmat? Ja vielä valtion tukemana. Vuorotteluvapaa on hemmotellun toimistotyöläisen motivointia. Tekee ihanaa, mutta onhan vähän hullua, että parhaassa työiässä oleva kolmekymppinen saa hetken aikaa leikkiä eläkeläistä. No tukia tai ei, olisin lähtenyt joka tapauksessa.
Kirkkain ajatus tuli tänään siitä, voisinko viimein sallia itselleni helpon ja nautinnollisen elämän. En tarkoita laiskana olemista, vaan iloista keveyttä. Voiko tavoitteen kääntää päälaelleen? Sen sijaan, että tavoittelen kokemuksia ja seikkailua, tavoittelisinkin sitä, että olisi mukavaa. Lakkaisin viimein olemasta jonkin asteinen takakireä, suorittava femme fatale, jonka miehenkin tulee olla superjännityshakuinen ja hieman hankala. Jään sulattelemaan ajatusta.
torstai 6. joulukuuta 2012
Matkasuunnitelmia
Tämän blogin olisi siis tarkoitus kertoa matkasta. Sisäisestä ja ulkoisesta. Halusin aloittaa kirjoittamisen jo muutamaa kuukautta aiemmin matkan suunnittelulla ja yleisellä fiilistelyllä. Virallinen matka alkaa vasta maaliskuun alussa. Jään pois töistä ja olen ostanut lennot kauas pois. Tarkoitus olisi palata kotiin juhannukseksi. Vapaa jatkuu vielä senkin jälkeen, mutta siitä en tiedä vielä mitään. Ei suunnitelmia.
Kun on tarpeeksi kauan pähkäillyt lähtemistä, pitää vain tehdä päätös. Vatvominen on joskus pakko lopettaa ja ruveta toimimaan. Totuus on, ettei minua motivoi tehdä töitä tällä hetkellä juurikaan. Inhoan power pointia, presentaatioita ja aikatauluja. Inhoan aikaisia aamuherätyksiä ja kuukausi-infoja. Inhoan itseäni, kun en jaksa innostua enää mistään. En ole tottunut olemaan ihminen, joka hengailee töissä. Olen tottunut olemaan huikea, ahkera ja innostunut. Paneudun asioihin, joita teen ja haluan saada aikaiseksi. Nyt olen lähinnä keskittynyt omien epäonnistuneiden ihmissuhteideni vatvomiseen, surffailuun ja myöhässä tulemiseen. Teen toki töitäkin, mutta inhoan jokaista maanantaita.
Vika ei ole ensisijaisesti työssä. Minulla on huiput kolleegat, mielenkiintoisia projekteja ja vapaus tehdä asioita, oppia uutta ja kehittyä. Palkkakin on ihan mukavalla tasolla. Ongelma on minussa, ei työssä. En ole edes uupunut. Olen toipunut jo ajat sitten aiemmasta uupumuksesta ja voin ihan hyvin. Olen vain henkisesti kyllästynyt työn tekoon. Kaipaan hiekkaa varpaiden alle ja vapautta kadota maailmalle.
Kun on tarpeeksi kauan pähkäillyt lähtemistä, pitää vain tehdä päätös. Vatvominen on joskus pakko lopettaa ja ruveta toimimaan. Totuus on, ettei minua motivoi tehdä töitä tällä hetkellä juurikaan. Inhoan power pointia, presentaatioita ja aikatauluja. Inhoan aikaisia aamuherätyksiä ja kuukausi-infoja. Inhoan itseäni, kun en jaksa innostua enää mistään. En ole tottunut olemaan ihminen, joka hengailee töissä. Olen tottunut olemaan huikea, ahkera ja innostunut. Paneudun asioihin, joita teen ja haluan saada aikaiseksi. Nyt olen lähinnä keskittynyt omien epäonnistuneiden ihmissuhteideni vatvomiseen, surffailuun ja myöhässä tulemiseen. Teen toki töitäkin, mutta inhoan jokaista maanantaita.
Vika ei ole ensisijaisesti työssä. Minulla on huiput kolleegat, mielenkiintoisia projekteja ja vapaus tehdä asioita, oppia uutta ja kehittyä. Palkkakin on ihan mukavalla tasolla. Ongelma on minussa, ei työssä. En ole edes uupunut. Olen toipunut jo ajat sitten aiemmasta uupumuksesta ja voin ihan hyvin. Olen vain henkisesti kyllästynyt työn tekoon. Kaipaan hiekkaa varpaiden alle ja vapautta kadota maailmalle.
Uusi elämäni apinana
"Lähes yhdessä yössä jokin muuttui, eikä minua enää huvittanut mennä töihin. Ei enää koskaan."
Luin tällä viikolla Kasey Edwardsin varsin viihdyttävän, hieman chicklit-henkisen kirjan, joka kuvastaa viime aikojeni ajatuksia mahtavasti. Fiilistä, kun huomaa paiskineensa töitä hullun lailla noin kymmenen vuotta ja herää yhtäkkiä siihen, ettei vaan enää nappaa. Tuttu tarina downshiftaajien ja joogahörhöjen maailmassa. Kammotus Apusen Matille ja muille kunnollisille X-sukupolvea, ja etenkin vallatonta Y:tä, edeltäneille maan rakentajille.
Jos totta puhutaan, en herännyt työkyllästykseen eräänä kuulaana syysaamuna kuukausi sitten. Todellisuudessa vasymys saapui varkain jo joitain vuosia sitten vuoden 2009 taantuman jälkiseuraumuksena. Olin esimiehenä, ja töitä, kunnianhimoa ja näyttämisen halua oli valtavasti, henkilöresursseja, tukea esimieheltä ja siviilielämää oli aivan liian vähän. Seurustelu loppui, työt lisääntyivät, edes kuukauden Aasiassa vietetty joogaloma ei elvyttänyt. Löysin itseni itkemässä väsymystäni kolleegalle jo kuukausi unelmalomani jälkeen. Olin kireä, vihainen ja paska esimies. Viikonloppuisin nukuin ja yritin toipua töistä.
Lopulta jäin pois töistä sairastamaan kuvitteellista vatsatautia. Todellisuudessa kävelin Seurasaaren jäillä tuntikausia päätettyäni, etten tule pois ennen kuin jokin päässäni on naksahtanut oikeaan asentoon. Katselin alastomana, keskellä päivää avannossa uivia mummeleita ja täti-ihmisiä miettien, miten heillä on aikaa kulutettavana ihan vain kylpemiseen keskellä päivää. Kun tuntien kävelyn jälkeen istahdin cafe Regatan terassille juomaan ilmaista mehua (rahat olivat jääneet kotiin), jokin oli oikeasti muuttunut. Olin päättänyt suhtautua töihin kevyemmin ja tehdä maltillisempaa päivää. Olin myös päättänyt olla kuluttamatta kaikkea tunne-energiaani töihin. Tai työkavereihin. Kiitokseksi ahkerasta uurastuksestani, minut palkittiin organisaatiouudistuksessa aiempaa tylsemmällä toimenkuvalla, josta olin ilmoittanut kieltäytyväni. Pörssiyhtiö ei rakastanut minua yhtä palavasti, kuin minä sitä, joten tiemme erkanivat. Löysin uuden, rennomman työn.
Kaikesta vihasta ja vitutuksesta huolimatta suunnanmuutos on tehnyt hyvää. Olen hitaasti alkanut määrittämään arvoani muunkin kuin työni, suoritukseni ja ulkoisen menestyksen kautta. Osallistuin viikon hiljaisuus- ja meditaatiokurssille (kuinka tyypillistä, kuinka sopivaa itseään etsivälle n. 30v. naiselle) ja tein harjoituksia, joissa minut pakotettiin miettimään, rakastanko todella itseäni. Hyväksynkö itseni, jos minulla ei olisi mitään, tai en olisi kukaan. En työni, tutkintoni, suoritukseni, harrastukseni, muotiblogista bongatut vaatteeni ja eloisa ystäväpiirini. Mitä minulle jää kun en ole enää yhtä tekemiseni kanssa. Ei kovin paljon, ajattelin. Ja ahdistuin.
Toisin kuin chicklit-kirjallisuudessa, vastaus ei ole uusi työ, uusi mies eikä vauva. Ne voivat olla lopputulema, mutteivat ratkaisu. Ratkaisu ei ole new age -henkinen "ajattelen vain positiivia ajatuksia ja vedän puoleeni onnea" tyyppinen lähestymistapa. Ratkaisu voisi olla pikemminkin rakkaan ystäväni mentoriltaan kuulema yksinkertainen ohje; märehdi ja päästä sitten irti. "Jos miehet ovat apinoita ja laskeutuneet vähän aikaa sitten puusta, niin naiset ovat lehmiä. He vain märehtivät ihan loputtomiin asioita." Niinpä ystäväni, nainen hänkin ja hieman lehmä, jakoi kanssani suuren totuuden. "Märehdi ihan pirusti, märehdi niin paljon, että väsyt märehtimiseen. Ja anna sitten olla."
Tätä ohjetta olen siis noudattanut. Jo aiemminkin, ihan intuitiivisesti. Olen märehtinyt ihan hemmetisti. Ensin viisi vuotta terapiassa, sitten joogan ja henkisen etsimisen kautta eri kursseilla ja työpajoissa, puhunut ystäville, avannut kehoani rosen-terapiassa ja itkenyt. Vollottanut kaikki vuosien tunteet, pettymykset ja kivut ulos. Nekin surut, joihin en päässyt kiinni analyysissa. Voisin ansaita mitalin tai viirin kaikesta märehtimisestä. Vuoden märehtijä erikoispalkinto sopisi loistavasti koristamaan kirjahyllyni.
Matkasta itseen ja sieltä ulos kirjoitetaan paljon. Jokainen kriisin kokenut ihminen on sen läpikäytyään paljon vahvempi, ja kokee myös tarvetta jakaa kokemuksiaan muiden kanssa. Vertaistukitarinat myös lohduttavat henkisessä pesukoneessa olevia. Nyt olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa jotain ihan muuta. Olen tullut siihen pisteeseen, jolloin märehtiminen loppuu ja toiminta alkaa. Paraneminen on ohi ja elämä jatkuu. New age kirjojen lupausten mukaan siitä tulee huikeaa. Siitä en vielä tiedä. Mutta olen ajatellut olla hieman enemmän oksissa huolettomana kiikkuva apina, ja selvästi vähemmän paikallaan laiduntava lehmä.
Luin tällä viikolla Kasey Edwardsin varsin viihdyttävän, hieman chicklit-henkisen kirjan, joka kuvastaa viime aikojeni ajatuksia mahtavasti. Fiilistä, kun huomaa paiskineensa töitä hullun lailla noin kymmenen vuotta ja herää yhtäkkiä siihen, ettei vaan enää nappaa. Tuttu tarina downshiftaajien ja joogahörhöjen maailmassa. Kammotus Apusen Matille ja muille kunnollisille X-sukupolvea, ja etenkin vallatonta Y:tä, edeltäneille maan rakentajille.
Jos totta puhutaan, en herännyt työkyllästykseen eräänä kuulaana syysaamuna kuukausi sitten. Todellisuudessa vasymys saapui varkain jo joitain vuosia sitten vuoden 2009 taantuman jälkiseuraumuksena. Olin esimiehenä, ja töitä, kunnianhimoa ja näyttämisen halua oli valtavasti, henkilöresursseja, tukea esimieheltä ja siviilielämää oli aivan liian vähän. Seurustelu loppui, työt lisääntyivät, edes kuukauden Aasiassa vietetty joogaloma ei elvyttänyt. Löysin itseni itkemässä väsymystäni kolleegalle jo kuukausi unelmalomani jälkeen. Olin kireä, vihainen ja paska esimies. Viikonloppuisin nukuin ja yritin toipua töistä.
Lopulta jäin pois töistä sairastamaan kuvitteellista vatsatautia. Todellisuudessa kävelin Seurasaaren jäillä tuntikausia päätettyäni, etten tule pois ennen kuin jokin päässäni on naksahtanut oikeaan asentoon. Katselin alastomana, keskellä päivää avannossa uivia mummeleita ja täti-ihmisiä miettien, miten heillä on aikaa kulutettavana ihan vain kylpemiseen keskellä päivää. Kun tuntien kävelyn jälkeen istahdin cafe Regatan terassille juomaan ilmaista mehua (rahat olivat jääneet kotiin), jokin oli oikeasti muuttunut. Olin päättänyt suhtautua töihin kevyemmin ja tehdä maltillisempaa päivää. Olin myös päättänyt olla kuluttamatta kaikkea tunne-energiaani töihin. Tai työkavereihin. Kiitokseksi ahkerasta uurastuksestani, minut palkittiin organisaatiouudistuksessa aiempaa tylsemmällä toimenkuvalla, josta olin ilmoittanut kieltäytyväni. Pörssiyhtiö ei rakastanut minua yhtä palavasti, kuin minä sitä, joten tiemme erkanivat. Löysin uuden, rennomman työn.
Kaikesta vihasta ja vitutuksesta huolimatta suunnanmuutos on tehnyt hyvää. Olen hitaasti alkanut määrittämään arvoani muunkin kuin työni, suoritukseni ja ulkoisen menestyksen kautta. Osallistuin viikon hiljaisuus- ja meditaatiokurssille (kuinka tyypillistä, kuinka sopivaa itseään etsivälle n. 30v. naiselle) ja tein harjoituksia, joissa minut pakotettiin miettimään, rakastanko todella itseäni. Hyväksynkö itseni, jos minulla ei olisi mitään, tai en olisi kukaan. En työni, tutkintoni, suoritukseni, harrastukseni, muotiblogista bongatut vaatteeni ja eloisa ystäväpiirini. Mitä minulle jää kun en ole enää yhtä tekemiseni kanssa. Ei kovin paljon, ajattelin. Ja ahdistuin.
Toisin kuin chicklit-kirjallisuudessa, vastaus ei ole uusi työ, uusi mies eikä vauva. Ne voivat olla lopputulema, mutteivat ratkaisu. Ratkaisu ei ole new age -henkinen "ajattelen vain positiivia ajatuksia ja vedän puoleeni onnea" tyyppinen lähestymistapa. Ratkaisu voisi olla pikemminkin rakkaan ystäväni mentoriltaan kuulema yksinkertainen ohje; märehdi ja päästä sitten irti. "Jos miehet ovat apinoita ja laskeutuneet vähän aikaa sitten puusta, niin naiset ovat lehmiä. He vain märehtivät ihan loputtomiin asioita." Niinpä ystäväni, nainen hänkin ja hieman lehmä, jakoi kanssani suuren totuuden. "Märehdi ihan pirusti, märehdi niin paljon, että väsyt märehtimiseen. Ja anna sitten olla."
Tätä ohjetta olen siis noudattanut. Jo aiemminkin, ihan intuitiivisesti. Olen märehtinyt ihan hemmetisti. Ensin viisi vuotta terapiassa, sitten joogan ja henkisen etsimisen kautta eri kursseilla ja työpajoissa, puhunut ystäville, avannut kehoani rosen-terapiassa ja itkenyt. Vollottanut kaikki vuosien tunteet, pettymykset ja kivut ulos. Nekin surut, joihin en päässyt kiinni analyysissa. Voisin ansaita mitalin tai viirin kaikesta märehtimisestä. Vuoden märehtijä erikoispalkinto sopisi loistavasti koristamaan kirjahyllyni.
Matkasta itseen ja sieltä ulos kirjoitetaan paljon. Jokainen kriisin kokenut ihminen on sen läpikäytyään paljon vahvempi, ja kokee myös tarvetta jakaa kokemuksiaan muiden kanssa. Vertaistukitarinat myös lohduttavat henkisessä pesukoneessa olevia. Nyt olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa jotain ihan muuta. Olen tullut siihen pisteeseen, jolloin märehtiminen loppuu ja toiminta alkaa. Paraneminen on ohi ja elämä jatkuu. New age kirjojen lupausten mukaan siitä tulee huikeaa. Siitä en vielä tiedä. Mutta olen ajatellut olla hieman enemmän oksissa huolettomana kiikkuva apina, ja selvästi vähemmän paikallaan laiduntava lehmä.
tiistai 4. joulukuuta 2012
Minä kirjoitan jälleen
On mennyt neljä vuotta siitä, kun lopetin edellisen blogini, mutta nyt on tullut aika taas kirjoittaa. Paljon on tapahtunut, paljon on muuttunut. Olen lähdössä matkalle, ja on tullut aika irroittautua osittain vanhasta, osittain suorittamisesta. Ottaa happea ja hengittää vähän laajemmin.
Tietoisesti en halua linkittää tätä edelliseen blogiini, joka käsitteli terapiaa, terapiassa käymistä ja sen lopettamista. Tietoisesti en myöskään halua sulkea tätä täysin irralliseksi. Olkoon tämä nyt uusi matka kohti jotain tuntematonta ja aika näyttää, mitä projektista tulee; kuinka julkinen, henkilökohtainen, tunnistettava haluan matkan olevan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)