Helppoa ja mukavaa

Koin tänään herätyksen, jonka sai aikaan joogaystäväni. "Herätys" on tavallaan ollut prosessissa jo pidemmän aikaa, oikeastaan kesästä asti, mutta nyt se iskeytyi vasten kasvoja. Varsinainen oivallus, jolle suurin osa ihmisistä ehkä nauraisi. Oivallus silti.

Keskustelu meni suunnilleen näin. Tilitin ystävälleni matkasuunnitelmistani. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ole tekemässä riittävän rohkeaa plania. Ei seikkailua Etelä-Amerikassa, ei jotain todella uutta ja repäisevää. Koin siitä syyllisyyttä. Kun on kerran tilaisuus lähteä mihin vain, niin miksi valitsen jotain, jossa olen jo käynyt. Puolustelin, etten puhu espanjaa ja Lattareissa on muutenkin kalliimpaa kuin Aasiassa, jossa olen reissanut paljon. Ja jossa minun on vaaleana naisena varsin helppo matkustaa yksin. Tunnustin, että minusta on kivaa mennä Aasiaan, koska siellä on helppoa ja mukavaa. "Mutta elämänhän pitäisi olla helppoa ja mukavaa", sanoi ystäväni. "Sehän on tavoite". 

Tiedän, että tämä kuulostaa naurettavalta jeesustelulta, mutta minulle se oli herätys. Voin sallia sen, että välillä on helppoa, mutta periaatteessa koen aina, että pitäisi tavoitella jotain ultimatum-suorituksia. Jos lähtee yksin maailmalle, ei ole "riittävää", että menen vaaleana tyttönä yksin Intiaan, Sri Lankalle, Nepaliin ja Thaimaahan. Minun pitäisi vähintään valloittaa Peru, Argentiina ja Columbia. Tai kiivetä Anna Purnalle ja tehdä jotain huikeaa. Ei riitä, että nautin elämästä, joogaan, uin Intian valtameressä ja kerrankin relaan. Samalla tiedän, että se on juuri sitä, mitä tarvitsen. Otan kerrankin vain iisisti, mutta samalla huomaan selitteleväni matkasuunnitelmiani. Miksi en tee jotain TODELLA erilaista, koska Intiassahan olen jo käynyt. Ja joogaretriiteillä siellä ja täällä. 

Toisaalta havahdun siihen, kuinka hemmoteltu, länsimainen hienohelma olen. Kuinka moni voi todella valita vain lähtevänsä sinne, missä on kivat ilmat? Ja vielä valtion tukemana. Vuorotteluvapaa on hemmotellun toimistotyöläisen motivointia. Tekee ihanaa, mutta onhan vähän hullua, että parhaassa työiässä oleva kolmekymppinen saa hetken aikaa leikkiä eläkeläistä. No tukia tai ei, olisin lähtenyt joka tapauksessa.

Kirkkain ajatus tuli tänään siitä, voisinko viimein sallia itselleni helpon ja nautinnollisen elämän. En tarkoita laiskana olemista, vaan iloista keveyttä. Voiko tavoitteen kääntää päälaelleen? Sen sijaan, että tavoittelen kokemuksia ja seikkailua, tavoittelisinkin sitä, että olisi mukavaa. Lakkaisin viimein olemasta jonkin asteinen takakireä, suorittava femme fatale, jonka miehenkin tulee olla superjännityshakuinen ja hieman hankala. Jään sulattelemaan ajatusta.