Uusi elämäni apinana

"Lähes yhdessä yössä jokin muuttui, eikä minua enää huvittanut mennä töihin. Ei enää koskaan." 

Luin tällä viikolla Kasey Edwardsin varsin viihdyttävän, hieman chicklit-henkisen kirjan, joka kuvastaa viime aikojeni ajatuksia mahtavasti. Fiilistä, kun huomaa paiskineensa töitä hullun lailla noin kymmenen vuotta ja herää yhtäkkiä siihen, ettei vaan enää nappaa. Tuttu tarina downshiftaajien ja joogahörhöjen maailmassa. Kammotus Apusen Matille ja muille kunnollisille X-sukupolvea, ja etenkin vallatonta Y:tä, edeltäneille maan rakentajille.

Jos totta puhutaan, en herännyt työkyllästykseen eräänä kuulaana syysaamuna kuukausi sitten. Todellisuudessa vasymys saapui varkain jo joitain vuosia sitten vuoden 2009 taantuman jälkiseuraumuksena. Olin esimiehenä, ja töitä, kunnianhimoa ja näyttämisen halua oli valtavasti, henkilöresursseja, tukea esimieheltä ja siviilielämää oli aivan liian vähän. Seurustelu loppui, työt lisääntyivät, edes kuukauden Aasiassa vietetty joogaloma ei elvyttänyt. Löysin itseni itkemässä väsymystäni kolleegalle jo kuukausi unelmalomani jälkeen. Olin kireä, vihainen ja paska esimies. Viikonloppuisin nukuin ja yritin toipua töistä.

Lopulta jäin pois töistä sairastamaan kuvitteellista vatsatautia. Todellisuudessa kävelin Seurasaaren jäillä tuntikausia päätettyäni, etten tule pois ennen kuin jokin päässäni on naksahtanut oikeaan asentoon. Katselin alastomana, keskellä päivää avannossa uivia mummeleita ja täti-ihmisiä miettien, miten heillä on aikaa kulutettavana ihan vain kylpemiseen keskellä päivää. Kun tuntien kävelyn jälkeen istahdin cafe Regatan terassille juomaan ilmaista mehua (rahat olivat jääneet kotiin), jokin oli oikeasti muuttunut. Olin päättänyt suhtautua töihin kevyemmin ja tehdä maltillisempaa päivää. Olin myös päättänyt olla kuluttamatta kaikkea tunne-energiaani töihin. Tai työkavereihin. Kiitokseksi ahkerasta uurastuksestani, minut palkittiin organisaatiouudistuksessa aiempaa tylsemmällä toimenkuvalla, josta olin ilmoittanut kieltäytyväni. Pörssiyhtiö ei rakastanut minua yhtä palavasti, kuin minä sitä, joten tiemme erkanivat. Löysin uuden, rennomman työn.

Kaikesta vihasta ja vitutuksesta huolimatta suunnanmuutos on tehnyt hyvää. Olen hitaasti alkanut määrittämään arvoani muunkin kuin työni, suoritukseni ja ulkoisen menestyksen kautta. Osallistuin viikon hiljaisuus- ja meditaatiokurssille (kuinka tyypillistä, kuinka sopivaa itseään etsivälle n. 30v. naiselle) ja tein harjoituksia, joissa minut pakotettiin miettimään, rakastanko todella itseäni. Hyväksynkö itseni, jos minulla ei olisi mitään, tai en olisi kukaan. En työni, tutkintoni, suoritukseni, harrastukseni, muotiblogista bongatut vaatteeni ja eloisa ystäväpiirini. Mitä minulle jää kun en ole enää yhtä tekemiseni kanssa. Ei kovin paljon, ajattelin. Ja ahdistuin.

Toisin kuin chicklit-kirjallisuudessa, vastaus ei ole uusi työ, uusi mies eikä vauva. Ne voivat olla lopputulema, mutteivat ratkaisu. Ratkaisu ei ole new age -henkinen "ajattelen vain positiivia ajatuksia ja vedän puoleeni onnea" tyyppinen lähestymistapa. Ratkaisu voisi olla pikemminkin rakkaan ystäväni mentoriltaan kuulema yksinkertainen ohje; märehdi ja päästä sitten irti. "Jos miehet ovat apinoita ja laskeutuneet vähän aikaa sitten puusta, niin naiset ovat lehmiä. He vain märehtivät ihan loputtomiin asioita." Niinpä ystäväni, nainen hänkin ja hieman lehmä, jakoi kanssani suuren totuuden. "Märehdi ihan pirusti, märehdi niin paljon, että väsyt märehtimiseen. Ja anna sitten olla."

Tätä ohjetta olen siis noudattanut. Jo aiemminkin, ihan intuitiivisesti. Olen märehtinyt ihan hemmetisti. Ensin viisi vuotta terapiassa, sitten joogan ja henkisen etsimisen kautta eri kursseilla ja työpajoissa, puhunut ystäville, avannut kehoani rosen-terapiassa ja itkenyt. Vollottanut kaikki vuosien tunteet, pettymykset ja kivut ulos. Nekin surut, joihin en päässyt kiinni analyysissa. Voisin ansaita mitalin tai viirin kaikesta märehtimisestä. Vuoden märehtijä erikoispalkinto sopisi loistavasti koristamaan kirjahyllyni.

Matkasta itseen ja sieltä ulos kirjoitetaan paljon. Jokainen kriisin kokenut ihminen on sen läpikäytyään paljon vahvempi, ja kokee myös tarvetta jakaa kokemuksiaan muiden kanssa. Vertaistukitarinat myös lohduttavat henkisessä pesukoneessa olevia. Nyt olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa jotain ihan muuta. Olen tullut siihen pisteeseen, jolloin märehtiminen loppuu ja toiminta alkaa. Paraneminen on ohi ja elämä jatkuu. New age kirjojen lupausten mukaan siitä tulee huikeaa. Siitä en vielä tiedä. Mutta olen ajatellut olla hieman enemmän oksissa huolettomana kiikkuva apina, ja selvästi vähemmän paikallaan laiduntava lehmä.