En ajatellut enää kirjoittaa terapiablogia, mutta kun on kerran ollut terapiassa, on kai aina hiukkasen terapiassa. Ainakin oman päänsä sisällä, koska tavan prosessoida omaksuu osaksi omaa elämäänsä. Olen käynyt edelleen läpi viimeisintä eroani ja meidän erilaisuuttamme. Kai minulla on edelleen työstettävää, vaikken mieheltä enää mitään odotakaan. Lähinnä kai minun pitää mennä pohjaan asti päästäkseni eteenpäin.
Olen edelleen ihmetellyt erilaista suhtautumistamme läheisyyteen ja apua pähkäilyyn löysin kiintymyssuhdeteoriasta, josta kirjoitin jo joskus aiemmassa blogissani. Olen jo aiemmin tajunnut olevani kiintymystavaltani välttelevä, joka on Suomessa aika yleistä. Meidät kasvatetaan lapsesta saakka niin itsenäisiksi; ja jos vielä joutuu huolehtimaan itsestään hyvin pienestä pitäen, kuten itse olen joutunut, niin kehittyy yli-itsenäinen, ylivahva kiintymystyyli. Erityisen yleistä välttelevä tyyli on Suomessa miehillä, mikä ei kauheasti ihmetytä, kun miettii perinteistä "tosi mies ei itke" tapaa kasvattaa poikia.
Eksäni on luonnollisesti vastakkainen tyyppi eli takertuvasti kiintyvä, joten ei ole ihme, ettemme ymmärtäneet toisiamme. Seurustelin kaiketi ensimmäistä kertaa elämässäni takertuvan ihmisen kanssa, joka olisi kaivannut minulta paljon enemmän rakkauden osoituksia, hyväksymistä, hehkutusta ja tunnustuksia. Hän ei taas pystynyt ymmärtämään, että minun vapauden kaipuuni ja tarpeeni itsenäisyyteen ei ollut rakkaudettomuutta. Uskoin olevani reilu kumppani, kun annan toisellekin omaa tilaa puuhata omia juttujaan. Hän taas käyttäytyi kuin suhteemme olisi maailmankaikkeuden keskeisin asia, kertoi minusta heti vanhemmilleen ja työkavereilleen ja halusi raahata minut mukanaan joka paikkaan. Viikossa tai kahdessa suhteemme muuttui jo vakituiseksi seurusteluksi. Vaikka olinkin ihastunut, niin koin, etten saanut riittävästi happea, saati kuullut omia ajatuksiani. Kaikki oli turhankin ylitsevuotavaa.
Vältteleville on ominaista suhtautua asioihin älyllisesti, joten pakko tunnustaa, että minua tämä artikkeleiden lukeminen (englanniksi löytyy paljon hakutermeillä attachment style avoidant/anxious) on auttanut paljonkin. Minun on helpompi antaa anteeksi sekä itselleni että toiselle, kun ymmärrän, mistä kaikki johtuu. Toisaalta harmittaa, etten tiennyt suhteen aikana asioita, joita tiedän nyt.
Välttelevillä ihmisillä on myös tapana roikkua muistoissa, varatuissa, kaikessa, mikä ei pakota kiintymään uudestaan ja ottamaan uutta riskiä. Yksi blogin teema saa siis olla keveyden lisäksi myös rakkauden ja edelleen suuremman avoimuuden löytäminen. Ehkä välttelevän tyypin pariksi sopisi parhaiten turvallisesti kiintynyt; he kun kestävät oman tilan tarvetta, mutta osaavat myös osoittaa tunteitaan paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti