Kun kirjoitin terapiablogia, keskustelua nousi välillä siitä, kuinka paljon edistystä terapiassa loppujen lopuksi tapahtuu. Välillä sekä minä että blogiani lukeneet ihmettelivät, miten vielä viiden vuoden jälkeenkin reagoin tiettyihin asioihin hyvin voimakkaasti. Nyt hieman naurattaa, sillä viisi vuotta on oikeasti hirveän lyhyt aika. Terapia-aikana toki pitkä, mutta ihmisen kehityksessä ja koko elämän perspektiivissä äärettömän lyhyt aika. Kun nyt kirjoitan suorittamisesta ja vaativuudesta itseäni kohtaan, en niinkään kirjoita enää henkilökohtaisesta ominaisuudesta tai ongelmasta, jota minun pitäisi vielä terapiassa työstää. Kirjoitan pikemminkin kulttuurista, ajatusmalleista, arvomaailmasta, joihin olen kasvanut. Niin minä, kuten iso osa muistakin suomalaisista. Kun kyseenalaistaa itsensä, kyseenalaistaa koko kulttuurin. Kyseenalaistaa vanhempansa, sukulaisensa, ystävänsä ja pomonsa. Kyseenalaistaa vallitsevan tavan elää.
On totta, että minä olen ollut erityisen hyvä vaatimaan itseltäni, ja myös muilta paljon. Kun ei kestä jotain piirrettä itsessään, on vaikea kestää sitä myöskään muissa. Edellisessä parisuhteessani tuota asiaa kolkuteltiinkin oikein kunnolla, kun minun oli hankalaa tottua riippuvuuteen ja symbiottisuuteen. En vain ole tottunut olemaan kovin kiinni kenessäkään, toisin kuin nuoresta saakka pitkässä suhteessa ollut kumppanini. Eron jälkeen nousi vihan tunteita, joissa korostui mm. ärtymys toisen riippuvuudesta. Miksi miehen piti olla niin takertuva nössö. Olisi opetellut seisomaan omilla jaloillaan, niin homma olisi voinutkin toimia.
Asia ei tietenkään ole niin mustavalkoinen. Huomasin kamppailevani edelleen omien vaatimusteni kanssa. Jos sallisin itseni olla takertuvampi, apua tarvitseva ja heikko, ei minulla olisi niin paljon tarvetta syyttää myöskään häntä. Sallisin ja ymmärtäisin enemmän, hutkisin ilkeyksiä vähemmän. Toki teen sitä lähinnä mielessäni, mutta haluaisin päästä jo siitäkin eroon. Järkitasolla ymmärrän hänen käytöstään; tiedän, mistä se on peräisin. Tunnetasolla huudan ja poljen jalkaa, keksin solvauksia ja haukun häntä epäitsenäiseksi liimautujaksi, jossa ei ollut riittävästi miestä minulle. Sitkeästi yritän kääntää katseeni peiliin, ja mennä niihin tunteisiin, jotka tuon vihan nostattavat.
Hitaita ovat nämä käytösmallien muutokset. Kun on kasvanut siihen, että pitäisi pärjätä ja olla aina reipas, niin hyvin vaikeaa on antaa periksi. On hupaisaa, miten elämä joskus järjestää meille peiliksi ihmisen, joka on jotain aivan päinvastaista. Kaikesta eron jälkeisestä kiukusta huolimatta yhtälö jäi ehdottomasti positiiviseksi. Opin suhteessa valtavasti. Sain myös kokea huikeaa, ehdotonta rakkautta, lempeyttä ja kiltteyttä. Jatkossa osaan ehkä ottaa sitä paremmin vastaan. Mutta ehkä kompromissina toivoisin, että tuleva miehenikin olisi elänyt jonkin periodin elämässään yksin. Ja saanut siten kokemuksen siitä, että yksinkin on ihan hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti