Nyt mun pohdinnat saattaa mennä hieman viisastelun puolelle, mutta kirjoitan aiheesta kuitenkin. Nimittäin rahasta ja resursseista ja ennenkaikkea rohkeudesta. Olin tänään treffeillä miehen kanssa, joka on minua merkittävästi varakkaampi. Mukava, kohtelias, ihanan hyväkäytöksinen mies. Oli kivaa olla treffeillä, jossa oli vain helppo olla. Ei ehkä ihastusta, mutta mukavaa. Ainoa miinus oli ehkä se, että mies ei kovin paljoa puhunut itsestään. Oli hyvä kuuntelija, hauska keskustelija, muttei paljastanut itsestään juuri mitään. Varmaan osittain tietoista, osittain suojaa, mutta olisi helpompaa, kun saisi vähän jotain otetta.
Kerroin matkastani, olin iloinen ja pulppuileva. No sietääkin olla, kun on niin paljon odotettavaa. Tajusin kuitenkin yhden olennaisen asian. Vaikka stressaan rahasta ja budjetista, niin ainakin uskallan lähteä. Viimeinkin uskallan. Tajusin myös, että olen matkustanut enemmän ja nähnyt enemmän maailmaa kuin tuo toinen ihminen, jolla olisi paljon enemmän taloudellisia resursseja tehdä kaikkea. Useimmiten syy tekemättömyyteen ei ole raha vaan pelko. Itsekin lykkäsin vapaan pitämistä pitkään mukamas taloudellisista syistä, vaikka kyse oli muustakin. Piti kai tehdä niin kuin muut odottavat. Etenkin pomo ja työkaverit. Olla jotenkin kunnollinen, suorittava ihminen.
Jos on rohkeutta, löytyy yleensä joku väylä. Paljon pahempaa on elämän odottelu. Miespuolinen kaverini kuoli pari vuotta sitten aggressiiviseen syöpään. Puhuimme jonkun verran kuolemasta ja siitä, miten tulisi elää. Diagnoosin saatuaan hän kannusti kaikkia isosti elämään kuin jokainen päivä olisi viimeinen, olemaan mielummin hullunrohkeita kuin vaisuja odottelijoita. Puoli vuotta myöhemmin, kun sairaus oli jo edennyt pidemmälle, hän sanoi minulle, ettei "dekadentti" elämä sittenkään ollut vastaus, vaikka se oli ehkä siltä tuntunutkin. Todellisuudessa tavallinen arkikin on varsin kivaa. Ja suurimman osan ihmisistä ei oikeasti tarvitse valita, koska päiviä on vielä niin paljon jäljellä. Ehtii saada kaiken, jos haluaa. Mutta silti uskon yhä enemmän rohkeuteen. Joskus tavallinen arkikin on rohkea valinta.
Parhaimmillaan aineelliset resurssit ja tausta mahdollistavat asioita, pahimmillaan vain kahlitsevat ja rajoittavat. Kuitenkin tuli sellainen olo, ettei kyse ollut siitä, että treffikumppanini olisi pelkästään halunnut toteuttaa jotain ulkoa tulevaa mallia. Pikemminkin vaikutti, että hän pelkäsi elää isommin. Matkat ovat vain symbolinen asia jollekin suuremmalle. Jollekin, minkä tunnistan, mutta jota en osaa oikein nimetä. Joskus nuorempana, kun olin varsin ahdistunut, mietin, että pelottavimmat asiat tulevat sisältäni. Ettei mikään ulkoinen ahdistanut minua yhtä paljon kuin sisälläni jyllänneet möröt. Nyt voisi jo ajatella, ettei ole enää kauheasti syitä elää vaisusti. Joskus tekemättömyys ja paikallaan junnaaminen voivat olla mukavuudenhalua, päättämättömyyttä ja laiskuutta, mutta pelkoa ne eivät saisi olla. Pahinta on pelätä muutoksia. Samaan aikaan pitäisi pysyä kaukana kliseistä ja facebookin täyttävistä mietelauseista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti