Itsensä ja muiden. Sain joulun tietämillä aikaiseksi jonkinlaisen riidan erään tuttuni kanssa. Kyllästyin hänen passiivisuuteensa ja valitukseensa. Samoja teemoja siis edelleen; riippuvuutta ja riippumattomuutta. Kaiketi teema, joka jäi eksäni kanssa kesken, jatkuu vielä tässä kaveruussuhteessa. Kyseessä on miespuolinen tuttuni, joka ei tiedä, mitä hänen pitäisi elämässään tehdä. Pähkäily on jatkunut jo useamman vuoden. Alkusyksystä, kun itsekin olin aika alamaissa, oli kai lohdullista jakaa ajatuksia jonkun kanssa, joka oli myös depressiivinen. Mutta nyt en enää vain jaksa. En jaksa enää vetää ketään perässäni, kun oma ajattelu suuntautuu niin vahvasti tulevaan.
Ero ja siitä selviäminen oli minulle vaihe. Samoin eron esiin nostattamat, vanhat tunteet ja suru olivat osa tätä vaihetta. Mutta nyt on uusi aika, on uudet jutut ja uudet mahdollisuudet. Ei ole tarkoitus jäädä makaamaan vanhoihin asioihin ikuisesti tai lamaantua siitä, että suhde meni metsään. Tottakai se sattui. Ja harmitti, otti päähän ja loukkasi. Mutta se oli vaihe. Vaiheet tulevat ja menevät. Miespuolisen tuttuni "vaihe" on kestänyt jo useamman vuoden ja jatkuu edelleen. Tottakai niin voi olla, mutta minä en nyt vain jaksa enää terapioida itseäni tai muita.
Ystävyys on parhaimmillaan syvää jakamista ja tukemista. Mutta se on myös iloa, naurua, väittelyitä, yhdessä tekemistä ja kokemista. Mitä tapahtuu ystävyydelle, kun kaikki ilo ja kokeminen jää pois ja jäljelle jää pelkkä tukeminen? Minä en enää jaksa keskustella lapsuudesta, pettymyksistä suhteissa ja kyvyttömyydestä ottaa elämä haltuun. Sen sijaan haluan puhua kaikesta normaalista. Haluan väitellä siitä, onko Helsingin asuntojen hintakupla todellinen vai ovatko hinnat edelleen realistisella tasolla. Tai siitä, pitäisikö siirtyä perustulomalliin vai ei. Haluan ihastella alennusmyyntilöytöjä, mennä ulos tanssimaan, laittaa huulipunaa ja korkkarit. Haluan villiä seksiä ja hehkuttaa sitä jälkeenpäin. Haluan olla elossa ja kaipaan ihmisiä ympärilleni, jotka jakavat saman palon.
Voi olla, että kuulostan itsekkäältä. Mutta pohjimmiltani uskon, ettei rypeminen auta enää kaverianikaan. Häntä auttaisi paljon enemmän se, että rupeaisi vain toimimaan. Joskus on pakko lopettaa parantuminen ja hyväksyä, että on elossa, kokonainen, hyvä, kelpaava, riittävä, osaava ja rakastettava. Ja elettävä sen mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti