Harjoitus senkun pitenee, flunssa tuli

Intensiivikursseissa on yleensä se ihana, mutta rankka puoli, että tulee harjoiteltua enemmän ja intensiivisemmin kuin yleensä, ja samaan aikaan nukuttua vähemmän. Joka aamu olen nyt noussut 5.45 ja useampana yönä en ole saanut edes nukuttua kunnolla, kun aivot ovat prosessoineet kaikkea vähän liiankin suurella teholla. Kaikenlaisia tunteita, erityisesti vanhoja kiukkuja on noussut taas esiin. Lopputuloksena on tietenkin alkava flunssa. Ja huomenna on pakko pitää taukopäivä harjoituksesta.

Sain kurssilta mielettömän paljon omaan harjoitukseeni ja lisäksi kaksi uutta asanaa, mikä on paljon kakkossarjaa tekevälle ihmiselle. Samaan aikaan harjoitus on pidentynyt, vaikeutunut ja rankentunut. Onneksi saan ruveta jo katkomaankin, sillä tällä intensiteetillä en pysty ihan jatkamaan ainakaan töissä käydessäni. Tai ainakaan tekemään aamuharjoitusta ja työtä. Iltapäivä on ajankohtana jo iisimpi, koska sen jälkeen voi vain maata sohvalla. Jännä silti nähdä, miten harjoitus kehittyy lomalla ollessa. Voi rauhassa nukkua päikkäreitä niin paljon kuin huvittaa.

Tällä hetkellä työ joustaa jo hieman joogan vuoksi. Silti olen ihan zombie. Unettomuus on varmasti suurin vaikuttava asia, ei niinkään rankka fyysinen harjoitus. Kävin eilen rosen-terapeutillani, mikä taas nosti pintaan vanhoja tunteita ja ärsytystä. Purkikin varmasti, mutta tietysti sen jälkeen olo oli hyvin aaltoileva. Nukuin ehkä kaksi tuntia kerrallaan putkeen ja sitten heräsin.  Katkonaisesti lopulta ehkä 6 tuntia yhteensä.

Toivoisin, että eksää koskevat ärtymyksen tunteeni jo laimenisivat. Nyt oli taas jonkinlainen, kummallinen ärsytyspiikki, kun eksä oli lähestynyt yhtä parhaista ystävistäni kaverikutsulla. En ole itse enää eksäni kanssa tekemissä, pitkälti hänen eron jälkeisen lapsellisen meuhkaamisensa ja nopeasti alkaneen, uuden suhteen vuoksi. Myös ystäväni oli kyllästynyt seuraamaan eksän FB-kohkaamista ja hyvin alleviivattua vaihtuvien naissuhteiden korostamista ja poistanut hänet kavereistaan. No eksä oli nyt sitten ruvennut anomaan häntä takaisin kaveriksi. Kuinka hölmö mies voi olla? Miksi minun rakas ystäväni haluaisi erityisesti olla tekemissä ihmisen kanssa, joka on kohdellut minua ikävästi? Mitään ystäviä he keskenään kun eivät ehtineet olla, kunhan tapasivat minun kauttani pari kertaa. Ja miksi minä edelleen menen tähän asiaan mukaan tunteineni? Miksi en vain osaa päästää irti?

Uskaltaisinko hypätä?

Pitäisi maadoittua olemaan vain tässä hetkessä, ei vaeltaa liikaa tulevassa tai mielikuvituksen maalamissa kuvitelmissa. No olen nyt silti leijunut jossain utopioissa ja saanut aiheutettua itselleni pienen paniikin. Yhtä naurettavaa kuin muutkin ahdistuskohtaukseni yleensä. Turhaa, ennenaikaista, välttelevää ja muutoksen pelkoa. Hupaisaa on, että olen maalaillut mielessäni kuvia uudesta, ulkomaalaisesta miehestä ja sitä kautta tulevasta elämänmuutoksesta. Kuinka helppoa ja kätevää olisi vain löytää joku ihana mies, jonka vuoksi olisi pakko lähteä uusille työurille. En jaksaisi kauan ylläpitää kaukosuhdetta ja toisaalta asunnonhan saa aina vuokralle. Mikään ei estäisi lähtemästä joksikin aikaa katsomaan, miten elämä järjestyisi. Tavallaan vastuunpakoilua, koska odotan rakkauden ratkaisevan kaiken ja tekevän ikävät päätökset omasta puolestani. Siis rakkauden varjolla olisi helppo vain lähteä.

No nyt sitten törmäsin sattumalta ulkomaiseen mieheen, joka oli minulle kovin mukava. Ja sen sijaan, että olisin läikehtinyt takaisin vastaanottavaisesti tunsin lähinnä pientä paniikkia. Pitäisikö minun IHAN oikeasti uskaltaa hypätä johonkin aivan uuteen ja jättää kaikki. Kyse oli oikeastaan vain flirtistä ja sen inspiroimana tapahtuneesta mielikuvaharjoittelusta. Mutta tavallaan toi aiempia kuvitelmiani lähemmäs todellisuutta ja äkkiä iskikin pelko. Ei niinkään maailmalle lähtemisestä tai työpaikan jättämisestä vaan ihan puhtaasta sitoutumisesta. Minunhan pitäisi ihan oikeasti laittaa kaikki "munat samaan koriin ja lopettaa hajauttaminen ja riskin karttaminen". Pitäisi ihan oikeasti hypätä suhteeseen aivan täysillä. Ihan seuraavalla viikolla en suostuisi tulemaan maitojunalla takaisin. Romanttinen kuvitelmani vaihtui hetkessä sitoutumiskammoisen ihmisen ylireagoivaksi ahdistukseksi. 

Olen luvannut itselleni hyväksyä asiat, jotka tämä vuosi tuo tulleessaan. Olen luvannut olla pelkäämättä ja tuomitsemasta etukäteen. Olen luvannut luottaa siihen, että elämä tuo ne asiat, mitä sen kuuluukin tuoda ja minun ei tarvitse kantaa huolta siitä. Silti yritän taas hallita ja suunnittelen asioita, vaikka mitään ei ole vielä edes tapahtunut. Hullu minä, neuroottinen minä. Ehkä se vain menee. Niin kauan kun en suostu ottamaan vastaan ja hyppäämään, elämä tuo juuri sellaisia miehiä, joita en olisi ikinä keksinytkään tavata, ainakaan romanttisessa mielessä. 

Viisi viikkoa lähtöön

Hei Filippiinit, täältä tullaan.  Ihanaa Hongkong, en malta odottaa. Olen ollut viime viikonlopun intensiivikurssilla tulevan joogaopettajani kanssa, ja olen kieltämättä innoissani. Toukokuun vietän nyt sitten Boracayssa opiskelemassa joogaa syvemmin neljän viikon ajan, en vain tee asanaharjoitusta tai vaihtelevalla menestyksellä iltameditaatiota. Miten jaksan vielä olla töissä tämän ajan? Tunnen kuinka ajatukseni, energiani, koko maailmani alkaa siirtyä pois. Vaikka kuinka yritän olla töissä läsnä, en enää oikein onnistu kuin hetkittäin. Välillä sentään innostun jostain, useimmin en.

Tänään yritin ostaa Delhi-Singapore-Manila lentoa, mutta jostain syystä luottokorttimaksu epäonnistui. Piti laittaa viestiä pankkiin ja ihmetellä, miksi. No onneksi lentoja on vielä hyvin saatavilla, varmaan jokin turvallisuusrajoitus. Lento maksaa vain 300 euroa, mikä on varsin inhimillinen hinta noin pitkälle lennolle ja vieläpä ihan laadukkaalla lentoyhtiöllä Singapore Airlinesilla. No, jos maksutapahtuma ei ala näkyä kortilla varauksena, niin se ei todellakaan ole mennyt läpi. Pitää koittaa toista korttia tai paypalia. Olen NIIN jo lähdössä. 

Samaan aikaan on oikeasti sellainen olo, että asanaharjoitukseni on kehittynyt. Selkä on notkeampi, käsivoimia enemmän ja kapotasana lähestulkoon mukava. Lantioni tuntuu sen jälkeen suoremalta, ikäänkuin jokin menisi viimein takaisin paikoilleen. Pelkäsin rankkoja taaksetaivutuksia, koska ne saattavat olla turhankin kovia alaselälle. Minun kääntyilevälle, vähän vinolle lantiolleni ne tekevät oikeasti hyvää. Ihan kuin jokin sisälläni suoristuisi. Joogaopettajani mukaan ne ovat erityisen hyviä istumatyötätekeville. Perjantaina tein pelkkää ykköstä ja se tuntui paljon pahemmalta. Istuinkyhmyn alue vähän rasittui taas reippaista eteentaivutuksista ja sen huomasi vielä kotonakin. Kursseilla tulee aina vähän reviteltyä liikaakin. Hölmöä tietenkin ja jonkinlaista innostuksen, näyttämisenhalun ja pätemisen sekasortoa. Halusin kai alitajuisesti vakuuttaa uuden opettajani, jonka Filippiinien kurssille olin jo ilmoittautunut. 

Niin kovin hassua olla töissä ilman mitään kunnianhimoa. Vain pelkkää velvollisuuksien hoitoa ja muiden kanssa kevyttä sparrailua. Jotenkin ajatukseni ovat vain vapaa-ajassa. Kuinka outoa, kuinka täydellistä. Eipä tätä ikuisesti jaksaisi, mutta hetken aikaa hyvin miellyttävää.

Minun elämäni osa kaksi

Astrologisen tulkinnan mukaan elämässäni on tapahtumassa iso syklin vaihdos. Näin kertoi minulle henkilökohtaisesti tehty tulkinta. Tosin aiheeseen paremmin tutustunut ystäväni sanoi, että niin tapahtuu kaikille ihmisille. Ensimmäinen iso syklin vaihdos on 33-vuotiaana, sitten 42, 52 jne. No niin tai näin, ainakin minulla on entistä vahvemmin sellainen olo, että nykyinen elämäni on jotenkin nähty. Haluan ihan hirveästi siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Tarvitsen uuden elämänvaiheen.

Perinteisesti tätä voisi kai nimittää myös hieman viivästyneeksi kolmenkympin kriisiksi. Olen siinä onnekkaassa asemassa oleva nainen, että olen saanut todellakin tehdä kaikenlaista. Minulla on koulutus, hyvä työ, omaa rahaa ja vapaa-aikaa. Olen saanut reissata, seikkailla ja kokea, sisustaa ja shoppailla. Olen voinut käyttää aikaa itseeni terapiassa, joogassa, rosen-terapiassa ja meditaatiokurssilla. Olen ehtinyt tavata kiinnostavia ihmisiä, elää ja kehittää itseäni. Olen rakastunut, riidellyt, eronnut ja aloittanut alusta. Samalla olen pyörinyt aika pitkään pyörässä ja jotenkin tämä kaikki on nyt niin nähty. Tai ehkä se nyt vasta alkaa.

Puhuin ulkomaille muuttavan ystäväni kanssa haikeudesta. Siitä tunteesta, kun tietää menevänsä oikeaan suuntaan, mutta alkaa samalla jo ikävöidä joitain asioita vanhasta elämästä. Osa asioistahan on valtavan hyvin ja kun uutta ei vielä tunne, sekin pelottaa. Tai jännittää jollain tavalla. Ei minua matkustaminen pelota, eikä yksinolo. Minua pelottaa vanhan tutun ja turvallisen taaksejättäminen. Ja jokin sisäinen tieto siitä, että kun tulen takaisin, en voi enää palata samaan kaavaan. Juna on jo lähtenyt, mutta sieluni arpoo yhä, pitäisikö vielä painaa käsijarrua, hidastaa edes. 

Aina muutos on tehnyt hyvää, pitää vain löytää luottamus. Juuri kun aloin isosti haaveilla uudesta elämästä, uudesta rakkaudesta, täydellisestä vapaudesta, tuli kummallinen ikävä eksää. Jokin haikeus, kun emme pidä enää yhteyttä. Voisin toki soittaa ja kysellä kuulumisia, mutten ehkä oikeasti edes halua. Ehkä matkan jälkeen, jos vielä tuntuu siltä. Haikailu on tuttua ja turvallista. Haluan päästää irti siitä.

Itkua ja tunnelukkoja

Löysin hupaisan City-lehden artikkelin ashtangajoogasta vuodelta 2000.  Huomaa, että juttu on kirjoitettu yli 10 vuotta sitten. Silloin jooga oli vielä jollain tavalla uusi ilmiö ja kaikki halusivat olla töissä uusmedia-alalla. Joogaa harjoitettiin, jotta jaksettiin painaa töissä. No sittemmin joka toisesta kolmikymppisestä, työelämään väsyneestä markkinointialan naisesta on tulossa RYT 200 tuntia joogaopettaja, sisustussuunnittelija, life coach tai ravintoterapeutti.

Jutussa nostetaan esiin joogan tuomat terapeuttiset vaikutukset.  Tunnelma on pikemminkin kuin psykoterapiasession jälkeen. Kaikkein yleisimpiä tunnekokemuksia ovat yllättävät itkukohtaukset. Nykyisin kehon ja mielen yhteispelistä puhutaan jo paljon muutenkin kuin joogassa. On tarjolla draamaterapiaa, tanssiterapiaa jne. Myös liikunnan positiivisesta vaikutuksesta masennukseen on kirjoitettu paljon.

Myös itkuunpurskahtamiset ovat joogaopettajien mukaan jännityksen laukeamista. "Jatkotason liikkeitä pystyy tekemään vasta sitten, kun pääsee eroon erilaisista syvistä traumoista ja estoista", kertoo Javanainen alkeisjatkotason kurssilla. Minun kohdallani tuo on pitänyt hyvinkin paikkaansa. Olen edennyt harjoituksessa sitä mukaa, kun mieli on muutenkin kirkastunut ja vanhojen kokemusten painolasti vähentynyt. Silti itken edelleen ja usein. Eilen viimeksi paschimottanasanassa, jossa itken useinkin. Kyseinen asana kun ensimmäisenä istumasarjan eteentaivutuksena osuu suoraan istuinkyhmyn alueelle, joka edelleen kiristää.

Välillä en tiedä, onko kyse vain kroonistuneesta vaivasta vai lähinnä henkisistä kivuista, joita kehoni vain ilmentää. Välillä itken kyllästymistäni kipuun - mutta aika usein asana todella nostaa tunteita pintaan. Tai jos mieli on ollut apea jo ennen harjoitusta, viimeistään tuossa kohdassa jotain alkaa tulvia. Eilen yksinäisyyden tunteet olivat vahvasti esillä sekä ennen harjoitusta, että sen aikana. Voi olla PMS-vaivojakin, mutta yksinäisyys, suru ja parisuhteen kaipuu löivät päälle todella kovaa. Yhtäkkiä en halunnut enää olla reipas matkailija enkä seikkailla missään. Olisin vain halunnut käpertyä eksän kainaloon ja tunsin jonkinlaista vihaa ja katkeruutta siitä, että hän on jo uudessa suhteessa. Pienten itkujen jälkeen kuitenkin helpotti ja bakasanahypytkin sujuivat mukavasti.

Kakkossarja taas tekee joogaystäväni mukaan iloiseksi. Kakkossarjahan alkaa pitkällä taaksetaivusten sarjalla. Tällä hetkellä se tekee minut lähinnä fyysisesti aika väsyneeksi, mutta sitä kautta myös rasittuneen onnelliseksi. Lähes kahden tunnin vääntämisen jälkeen ei jaksa enää olla surullinen mistään. Silti mietin välillä, pitäisikö tehdä myös jotain puhtaasti iloa tuottavaa joogan lisäksi. Jooga on niin intensiivinen "putsaava"  harjoitus, ja sen lisäksi voisi olla hyvä vaikkapa tanssia.

Vielä yksi postaus kiintymyssuhdeteoriasta

Tilasin joulukuussa Amazonista varsin helppolukuisen kiintymyssuhdeteoriaa ja malleja käsittelevän kirjan Attached, joka sisältää simppelin testin oman kiintymysmallin tunnistamiseen ja vinkkejä kumppanin kanssa elämiseen, jolla on useimmiten erilainen malli. Kirja tuli siis eilen ja lukaisin sen päällisin puolin siltä istumalta. Ehkä parasta mielestäni oli suoraa kommunikaatiota käsittelevä luku, josta on hyötyä, olisi oma kiintymysmalli sitten mikä hyvänsä. Helppolukuinen, käytännönläheinen case-esimerkkeineen ja melko amerikkalainen olisi ehkä yhteenveto.

No tavoite ei ole myydä kyseistä kirjaa, vaan palata aiheeseen vielä omalta osaltani. Minut herättävä havainto oli, että oma kiintymysmallini ja tapani reagoida vaihtelee ihmisestä riippuen. Eli vaikka aiemmin kirjoitin olevani välttelevä, tajusin, että minulla on ollut paljon piirteitä myös takertuvasta . Jotkut ihmiset voivat ilmeisesti ilmentää molempia, vaikka se onkin harvinaisempaa. Käsitykseni itsestä on pääasiassa varsin positiivinen, mutta lapsuuden menetysten vuoksi minulla on taustalla aika rankkoja kokemuksia rakkaudettomuudesta ja hylätyksi tulemisesta. Joten peruskokemukseni elämästä ja muistoni lapsuudesta tukevat enemmän takertuvaa mallia. Olen ollut hyvin kiinni erityisesti äidissäni, mutta myös isässä. Toisaalta olen kasvanut sukulaisperheessä, jossa välttelevä malli on ollut vallitseva ja pärjäämistä ja riippumattomuutta on ihannoitu. Tästä on sitten syntynyt jonkintasoinen mallien kombinaatio.

No, edelleenkin olen mielestäni enemmän välttelevä tyyppi, ahdistun, kun minuun takerrutaan liikaa. Itsenäinen ja riippumaton mies tai ylipäänsä ihminen on ollut jonkinlainen ihanne, jota olen hakenut niin kumppaniksi kuin yrittänyt rakentaa sellaista myös itsestäni. Välttelevän miehen kanssa seurustellessani käyttäydyin itse kuitenkin hyvin takertuvasti. Eli kun kumppani on ollut hieman saavuttamaton, minusta on tullut epätoivoinen, onneton ja takertuva. Suuressa rakkaudessani roikuin kiinni kuin purkka, enkä olisi millään halunnut luopua miehestä. Kun taas kumppaniehdokas on ollut paljon minua takertuvampi kuten viimeisessä suhteessa, panikoin oman tilan tarpeesta ja minulla kesti aika kauan heittäytyä täysillä mukaan. En myöskään halunnut esitellä kumppania heti kaikille tai hehkuttaa isosti. Vieläkin miehen kyvyttömyys olla yksin herättää minussa pientä ärtymystä. Välttelevän mieheni kanssa taas olisin ollut valmis muuttamaan yhteen nopeastikin, jos hän olisi sitä ehdottanut. Jälkeenpäin idealisoin häntä ja unohdin nopeasti kaikki ärsyttävät piirteet.

Ehkä jotain evoluutiota on kuitenkin tapahtunut. En haluaisi ensisijaisesti seurustella ihmisen kanssa, joka kokee omat unelmani uhkana itselleen ja parisuhteelle, mutta sitoutuvan miehen kyllä haluan. Ja omaksi ansiokseni voin laskea sen, että edellsien suhteen syventyessä myös minun oman tilan tarpeeni merkittävästi väheni. Aloin jopa haaveilla yhteenmuutosta ja syvemmästä sitoutumisesta miehen kanssa, joka halusi olla kanssani lähes koko ajan. Huolimatta lopputuloksesta, saavutus sekin.

On mun elämä aika kivaa...

Lomalle jääminen alkaa konkretisoitua hiljalleen töissä. Siitä voi jo puhua, se otetaan huomioon töitä mietittäessä. Minä alan olla täynnä intoa ja fiilistelyä siitä, kuinka hyvän ratkaisun olenkaan tekemässä. Syksyllä kaikki tuntui vielä niin kaukaiselta. Ja muutenkin oli vielä siipi maassa parisuhteen kariutumisen vuoksi. Nyt olen hurjan onnellinen, että olen lähdössä ja toteutan unelmiani. YouTube videoita ehtii katsella poikaystävän kanssa myöhemminkin. Hieman ilkeä kommentti, mutta eksäni ei varsinaisesti ollut mikään reipas seikkailija. Eikä toisaalta vielä valmis perheenisäksikään, joten parempi näin. Olen haaveillut lähtemisestä jo niin kauan. Ja toisaalta olen alkanut unelmoida myös perheestä. Kaipa se tulee sitten myöhemmin.

Tapasin äsken vuokralaisen, mukavan oloinen mies, joka ei tarvitse paljon kaappitilaa. Hyvä piirre vuokralaisessa. Suunnitelmat alkavat konkretisoitua. Hyvä niin, ja toisaalta ihanan paljon vapautta edelleen muuttaa suunnitelmia. Voin mennä melkein minne haluan. Jonkinlaisen budjetin rajoissa tietysti. Olen jotenkin NIIN onnellinen.

Viime viikonloppuna veljen lapsen ristiäisissä konkretisoitui molempien elämäntyylien hyvät puolet. Toisaalta on vähän orpo olo olla yksin ja ainoa lapseton. Toisaalta olin ainoa, joka voi tehdä elämällään lähes mitä mieleen juolahtaa. Perheellinen ei enää ihan niin helposti muuta kurssia. Lapset ovat ihania, mutta niin on vapauskin. Pientä kadehdintaa omat suunnitelmat tietysti herättävät arkea raatavissa kanssa ihmisissä.

Uskallanko olla kevyt?

"I left my soul there, 
Down by the sea 
I lost control here
Living free"

Kävin hyväntekeväisyysjärjestön haastattelussa tällä viikolla. Haastattelu meni hyvin, mutta minua alkoi ahdistamaan. Tuli sellainen olo, ettei tämä sittenkään ole minun juttuni, en vain NYT pysty tähän. Enkä halua sitoutua tässä tilanteessa, tässä elämänvaiheessa vuodeksi mihinkään. Ilmoitan ensi viikolla, etten voikaan nyt sitoutua toimintaan.  Kyse on paitsi ajasta ja avoimuudesta tulevaisuuden suhteen myös siitä, että olen luvannut itselleni olla kevyt ja iloinen, keskittyä kaikkeen positiiviseen. Sallia itselleni iloisen huolettomuuden.  Ja samalla en voi tehdä asioita, joissa joudun kannattelemaan muita ihmisiä niin paljon.

Toisin kuin ehkä luulisi, kyse ei siis ole vastuun pelosta tai siitä, että pelkäisin kohdata onnettomia, kriisissä olevia ihmisiä. Kyse on pikemminkin omasta pelostani olla kevyt ja hattara. Kun olen viimein sallinut itselleni tilan, jossa ei tarvitse murehtia mistään, vain aikaa ja vapautta olla suunnittelematta ja kantamatta huolta, niin alan yhtäkkiä täyttää sitä kaikella "turvallisella". Kuten muiden ihmisten murheisiin keskittymällä ja syksyn työkuvioiden suunnittelulla. En halua sanoa täysin "ei" vapaaehtoistyölle, mutta nyt ei vain ole sen aika.  Toisaalta oli hyvä käydä haastattelussa tajutakseni, etten juuri nyt voi tehdä sitä.

Olin myös kasvattiveljeni lapsen ristiäisissä eilen ja kaikki oli niin kovin onnellista. Ei veljenikään keskity tällä hetkellä maailman murheiden parantamiseen, hän keskittyy onnelliseen parisuhteeseen ja perhe-elämään. Voisinko viimein sallia itselleni saman? Koska sehän on sitä, mitä todella haluan. Onneksi asia on sentään kirkastunut kuluneen syksyn aikana.

Olen kaiketi saanut vuokralaisen, tapaamme vielä ensi viikolla, mutta periaatteessa asia on sovittu. Olen neuvotellut pankin kanssa lyhennysvapaasta jaksosta ja saanut hoidettua paperiasioita työkkärin ja kassan kanssa, perusvuorotteluvapaabyrokratiaa. Tavallaan kaikki alkaa olla reilassa. Taloudellisesti ei ahdista enää mikään. Nyt voin vain olla, ja antaa kaiken uuden tulla. Keskittyä ELÄMISEEN, ei elämisen suunnitteluun.

"I left my soul there, 
Down by the sea 
I lost control with you, 
And living, living, 
And I, living, by the sea"

Morcheeba, The Sea

Suunnittelijasielun spontaani huolettomuus

Minulle ei pitänyt tulla matkaexceliä. Minun ei pitänyt suunnitella matkareittiä liian tarkasti etukäteen. Minun ei pitänyt buukata lomaani täyteen. Minun piti säilyttää spontaani huolettomuus. Ja silti huomaan tsekkailevani etukäteen Intian junalippuja ja piirtäväni alustavaa reittiä Google mapsiin. Luin juuri matkailublogista, että junalippuja on vaikea saada. Ja että junat ovat tosi usein erittäin täynnä. Jos nyt vain vähän vilkaisisin..

Pikku hiljaa, ihan huomaamatta matkaexcel alkaa täyttyä päivämääristä ja aikatauluista. Reitti alkaa selkiytyä. Nepaliin lähtevä ystäväni kyselee, mitä haluan Nepalissa tehdä. Mistä minä tiedän, minun piti olla spontaani. "Mutta varustuksen kannalta olisi hyvä olla jotain ajatuksia", inttää ystäväni. Vaellus on Nepalissa "se juttu". Ja jos haluaa vaeltaa, pitää olla järkevät kengät. Ja mielellään joku käytännöllinen takki tai huppari. Kaiken muun voi vielä hankkia. Ja sitten taas huomaan tekeväni lisää suunnitelmia. Jos kerran menen Nepaliin, haluan nähdä vuoret. Toinen joogatuttuni sanoi, että "Himalaja on upea keväällä. Kerran elämässä jokaisen pitäisi kokea Himalaja keväällä". Tai edes kokea Himalaja jollain tasolla, no kevät on kyllä tulossa. Sinne siis. Flipfloppien lisäksi kannan siis mukanani vaelluskenkiä ympäri tropiikkia.

Miksi en voi vain ottaa rennosti ja antaa elämän viedä? Koska en osaa. Ja koska nautin tästä suunnittelusta niin paljon. Ja koska ajatusenergiani alkaa siirtyä jo pois Suomesta. Joogassa tein ihan väärää asanaa väärässä kohdassa, kun ajatukset seikkailivat matkassa. No yritän silti pitää suunnitelmat muokattavina.

Olen Sri Lankalla lähes kuukauden, enkä ole suunnitellut tarkkaa aikataulua. Ashtanga Lankalle  olen menossa, mutten tiedä, kuinka kauan olen siellä. Olen ilmoittanut alustavasti olevani 2 viikkoa. Sittenpähän näen. Nepalissa tiedän meneväni Kathmanduun ja Pokharaan. Ja vaeltamaan jonkun melko iisin reitin. Nepaliin mennessä haluaisin pysähtyä Varanasissa ja sinne kannattaisi mennä junalla Delhistä. Vihaan Delhiä, mutta ehkä kestän mennä lentoasemalta junaan. Yksi joogatuttuni on paraikaa Goalla ja olemme sopineet treffit maaliskuun loppuun. Alkaa vaikuttaa aika sosiaaliselta. Maailma on pieni, hyvin pieni ja ashtangayhteisö levällään maailmalle ison osan vuodesta. Aina löytyy joku tuttu jostain.

Ihanaa, mahtavaa, ja samalla hieman huolestun, että suunnittelen elämäni tukkoon. Toisaalta kyse on kuitenkin laajasta plänistä kuukausi/viikkotasolla. Päivätasolla en aio suunnitella mitään.

Kiltteys kunniaan, haluan kiltin miehen.

Ehkä liittyen aiempaan naiseus-tekstiin ajattelin kirjoittaa kiltteydestä. Jo joitain vuosia sitten muutaman vuoden vanhempi ystäväni, jonka kanssa olimme kiertäneet aktiivisesti baareja ja nettideittailleet, liputti isosti kiltteyden puolesta. Silloin en vielä ihan ymmärtänyt, mistä hän puhui. Minä kun halusin jännitystä, elämyksiä, jonkun, joka ei ole nössö eikä tylsä. Ainakaan en halunnut ketään tavisinsinööriä, jonka kanssa kuristun hitaasti kurahousuihin jossain Länsi-Uudenmaan rivitalohelvetissä. Jos tapasin jonkun siihen viittaavan ihmisen, halusin tehdä selväksi, että "MINÄ EN SITTEN OLE SELLAINEN IHMINEN." Minuahan ei esikaupunkiin raahata.

Ystäväni deittaili paljon ja aloitti nykyisen suhteensa baarista, kuten monet aiemmatkin suhteensa. Hänen nykyinen miehensä hurmasi ystäväni kuitenkin pääasiallisesti olemalla kiltti, läsnä ja huomioiva. Kun hänen hyvin suorituskeskeiset konsulttikolleegansa kysyivät kommentteja uudesta poikaystävästä, ystäväni totesi, että ihaninta miehessä on se, että mies on niin kiltti hänelle. Miespuoliset kolleegat pyörittelivät silmiään, koska heidän käsityksensä mukaan koulutettu, kunnianhimoinen ja viehättävä nainen haluaa itsevarman uratykin, jolla on venettä, autoa ja muutenkin kunnolla pätäkkää. Kiltteys ei varsinaisesti kuulunut naisten suosiossa olevan miehen ydinhyveisiin.

Ongelma onkin eniten kiltteyden väärinymmärtämisessä. Hesarin kolumnistia Virpi Salmea lainaten. "Kiltti tarkoittaa sitä, ettei tahallaan tee toisille mitään ikävää. Liian usein kiltteys sekoitetaan arkuuteen, saamattomuuteen tai kyvyttömyyteen ottaa vastuuta itsestään." Tai tylsyyteen, kuten itse jotenkin aiemmin ajattelin. Kukapa oikeasti haluaisi olla parisuhteessa ensisijaisesti itsekkään ihmisen kanssa, jolle kumppania tärkeämpiä ovat kaikki muut asiat. Tai joka ei jaksa nähdä vaivaa tehdääkseen toisen iloiseksi. Kiltteys on arvostettava ja hyvä piirre, hurjan tärkeä piirre. Arkuus, saamattomuus, tai kyvyttömyys ottaa vastuuta omasta elämästään taas eivät ole ensisijaisesti kiltteyttä. Ne ovat ihan muita ominaisuuksia, eivätkä mitenkään tavoittelemisen arvoisia.

Ehkä siis isoin muutos minulle on ollut tajuta, ettei tarvitse heilua ääripäästä toiseen. Ei ole pakko olla "konservatiivinen perheihminen, "jännittävä baariperhonen", "syvällinen, kovia kokenut ihminen" tai  "itsenäinen uratykki". Voi olla kaikkea siltä väliltä. Mies voi olla ihana, ymmärtävä ja älykäs ja syvällinen, olematta samaan aikaan ahdistunut, sitoutumiskammoinen ja hankala. Kiltti voi olla seksikäs ja kiinnostava. Ihan itsestäänselviä asioita, mutta ehkä nuorempana baareissa rampatessa ääripäät jotenkin erottuivat joukosta eniten. Ja muokkasivat ajattelua siihen suuntaan, että ihmiset ovat jotenkin joko-tai. Myös konservatiivinen perhetaustani on muokannut minua siihen, että halusin olla ihan jo kapinan vuoksi kaikkea täysin päinvastaista. Ehkä voisi jo luopua nuoruuden kapinasta ja hengittää vain rauhassa ihan omana itsenään.

Aamukampa

Tänään kolleegani kysyi, onko minulla jo Intian matka buukattuna, kun "aina käyn siellä." Hymyilin ja vastasin, että on varattu, lähtö maaliskuun alussa. Matkan kestoa udeltaessa hymyilin koko sielustani ja totesin, että aion olla poissa syksyyn. Siis töistä. Ja reissussakin monta kuukautta. TUNTUU NIIN HYVÄLTÄ.

En ole surffari, aktiivisukeltaja tai skimbaaja, mutta sama levottomuus minulla on kuin muillakin reissaajilla. On ollut siitä saakka, kun reissasin 21-vuotiaana vaihto-opiskelijana Aasiassa. Siitä on jo noin 12 vuotta ja sen jälkeen olen lähtenyt monta kertaa. En välttämättä kovin pitkiksi aikaa, kun on ollut työ ja velvoitteet. Mutta aina kun olen voinut. Alkuun vain reissasin reissaamisen ilosta, ja sitten aika pian joogan myötä kaukokaipuuni löysi varsin luonnollisen kanavan - ja myös samanhenkisiä ihmisiä. Joogithan mieluiten viettävät talvensa joko Intiassa tai muualla maailmalla harjoitellen. Joogapiireissä ei ihmetellä, miksi haluan lähteä vaan kysytään, milloin lähden. Kaikilla on sama polte, ja sama tavoite päästä pois perushärdellistä. Osa pystyy siirtymään lopullisesti ja rakentamaan itselleen leppoisamman elämänkuvion.

Jos ei ole päässyt nauttimaan maailmalle katoamisesta ja suunnittelemattomuuden vapaudesta, ei ehkä ymmärrä tarvetta lähteä. Osa ystävistäni matkustaa paljon, mutta aina kalliisti ja suunnitellusti. Heille merkittävä osa nautintoa on matkan suunnittelu, ravintoloiden varailu ja luksushotelleissa oleilu. Reissaajille matkalla oleminen on paljon tärkeämpää kuin suunnittelu tai elämysten hinta. Mitä pidempään voin olla poissa, sen parempi. Toisaalta olen myös ajatellut, että elämäntapamatkailijoilta puuttuu kyky asettua mihinkään. Jos ei ole onnistunut kotimaassa rakentamaan uraa ja kivaa elämää, on paljon kiinnostavampaa kadota muualle. Ehkä niinkin. Kaikkia ei tämä peruspuurtaminen myöskään motivoi. Ja mitä sitten kun vain puurtaa ja huomaa, ettei se enää nappaa. Tai yhtä hyvin voi pärjätä, vaikka tekisikin välillä ihan muita asioita. Aukoton CV on pääasiassa meitä edeltävän sukupolven luoma harha, josta enää hupsut välittävät.