Uskaltaisinko hypätä?

Pitäisi maadoittua olemaan vain tässä hetkessä, ei vaeltaa liikaa tulevassa tai mielikuvituksen maalamissa kuvitelmissa. No olen nyt silti leijunut jossain utopioissa ja saanut aiheutettua itselleni pienen paniikin. Yhtä naurettavaa kuin muutkin ahdistuskohtaukseni yleensä. Turhaa, ennenaikaista, välttelevää ja muutoksen pelkoa. Hupaisaa on, että olen maalaillut mielessäni kuvia uudesta, ulkomaalaisesta miehestä ja sitä kautta tulevasta elämänmuutoksesta. Kuinka helppoa ja kätevää olisi vain löytää joku ihana mies, jonka vuoksi olisi pakko lähteä uusille työurille. En jaksaisi kauan ylläpitää kaukosuhdetta ja toisaalta asunnonhan saa aina vuokralle. Mikään ei estäisi lähtemästä joksikin aikaa katsomaan, miten elämä järjestyisi. Tavallaan vastuunpakoilua, koska odotan rakkauden ratkaisevan kaiken ja tekevän ikävät päätökset omasta puolestani. Siis rakkauden varjolla olisi helppo vain lähteä.

No nyt sitten törmäsin sattumalta ulkomaiseen mieheen, joka oli minulle kovin mukava. Ja sen sijaan, että olisin läikehtinyt takaisin vastaanottavaisesti tunsin lähinnä pientä paniikkia. Pitäisikö minun IHAN oikeasti uskaltaa hypätä johonkin aivan uuteen ja jättää kaikki. Kyse oli oikeastaan vain flirtistä ja sen inspiroimana tapahtuneesta mielikuvaharjoittelusta. Mutta tavallaan toi aiempia kuvitelmiani lähemmäs todellisuutta ja äkkiä iskikin pelko. Ei niinkään maailmalle lähtemisestä tai työpaikan jättämisestä vaan ihan puhtaasta sitoutumisesta. Minunhan pitäisi ihan oikeasti laittaa kaikki "munat samaan koriin ja lopettaa hajauttaminen ja riskin karttaminen". Pitäisi ihan oikeasti hypätä suhteeseen aivan täysillä. Ihan seuraavalla viikolla en suostuisi tulemaan maitojunalla takaisin. Romanttinen kuvitelmani vaihtui hetkessä sitoutumiskammoisen ihmisen ylireagoivaksi ahdistukseksi. 

Olen luvannut itselleni hyväksyä asiat, jotka tämä vuosi tuo tulleessaan. Olen luvannut olla pelkäämättä ja tuomitsemasta etukäteen. Olen luvannut luottaa siihen, että elämä tuo ne asiat, mitä sen kuuluukin tuoda ja minun ei tarvitse kantaa huolta siitä. Silti yritän taas hallita ja suunnittelen asioita, vaikka mitään ei ole vielä edes tapahtunut. Hullu minä, neuroottinen minä. Ehkä se vain menee. Niin kauan kun en suostu ottamaan vastaan ja hyppäämään, elämä tuo juuri sellaisia miehiä, joita en olisi ikinä keksinytkään tavata, ainakaan romanttisessa mielessä.