Ehkä liittyen aiempaan naiseus-tekstiin ajattelin kirjoittaa kiltteydestä. Jo joitain vuosia sitten muutaman vuoden vanhempi ystäväni, jonka kanssa olimme kiertäneet aktiivisesti baareja ja nettideittailleet, liputti isosti kiltteyden puolesta. Silloin en vielä ihan ymmärtänyt, mistä hän puhui. Minä kun halusin jännitystä, elämyksiä, jonkun, joka ei ole nössö eikä tylsä. Ainakaan en halunnut ketään tavisinsinööriä, jonka kanssa kuristun hitaasti kurahousuihin jossain Länsi-Uudenmaan rivitalohelvetissä. Jos tapasin jonkun siihen viittaavan ihmisen, halusin tehdä selväksi, että "MINÄ EN SITTEN OLE SELLAINEN IHMINEN." Minuahan ei esikaupunkiin raahata.
Ystäväni deittaili paljon ja aloitti nykyisen suhteensa baarista, kuten monet aiemmatkin suhteensa. Hänen nykyinen miehensä hurmasi ystäväni kuitenkin pääasiallisesti olemalla kiltti, läsnä ja huomioiva. Kun hänen hyvin suorituskeskeiset konsulttikolleegansa kysyivät kommentteja uudesta poikaystävästä, ystäväni totesi, että ihaninta miehessä on se, että mies on niin kiltti hänelle. Miespuoliset kolleegat pyörittelivät silmiään, koska heidän käsityksensä mukaan koulutettu, kunnianhimoinen ja viehättävä nainen haluaa itsevarman uratykin, jolla on venettä, autoa ja muutenkin kunnolla pätäkkää. Kiltteys ei varsinaisesti kuulunut naisten suosiossa olevan miehen ydinhyveisiin.
Ongelma onkin eniten kiltteyden väärinymmärtämisessä. Hesarin kolumnistia Virpi Salmea lainaten. "Kiltti tarkoittaa sitä, ettei tahallaan tee toisille mitään ikävää. Liian usein kiltteys sekoitetaan arkuuteen, saamattomuuteen tai kyvyttömyyteen ottaa vastuuta itsestään." Tai tylsyyteen, kuten itse jotenkin aiemmin ajattelin. Kukapa oikeasti haluaisi olla parisuhteessa ensisijaisesti itsekkään ihmisen kanssa, jolle kumppania tärkeämpiä ovat kaikki muut asiat. Tai joka ei jaksa nähdä vaivaa tehdääkseen toisen iloiseksi. Kiltteys on arvostettava ja hyvä piirre, hurjan tärkeä piirre. Arkuus, saamattomuus, tai kyvyttömyys ottaa vastuuta omasta elämästään taas eivät ole ensisijaisesti kiltteyttä. Ne ovat ihan muita ominaisuuksia, eivätkä mitenkään tavoittelemisen arvoisia.
Ehkä siis isoin muutos minulle on ollut tajuta, ettei tarvitse heilua ääripäästä toiseen. Ei ole pakko olla "konservatiivinen perheihminen, "jännittävä baariperhonen", "syvällinen, kovia kokenut ihminen" tai "itsenäinen uratykki". Voi olla kaikkea siltä väliltä. Mies voi olla ihana, ymmärtävä ja älykäs ja syvällinen, olematta samaan aikaan ahdistunut, sitoutumiskammoinen ja hankala. Kiltti voi olla seksikäs ja kiinnostava. Ihan itsestäänselviä asioita, mutta ehkä nuorempana baareissa rampatessa ääripäät jotenkin erottuivat joukosta eniten. Ja muokkasivat ajattelua siihen suuntaan, että ihmiset ovat jotenkin joko-tai. Myös konservatiivinen perhetaustani on muokannut minua siihen, että halusin olla ihan jo kapinan vuoksi kaikkea täysin päinvastaista. Ehkä voisi jo luopua nuoruuden kapinasta ja hengittää vain rauhassa ihan omana itsenään.
Hyviä huomioita. Nii-in, mihin oikein perustuukaan se laajalle levinnyt näkemys, että tuhmat (siis ei-kiltit) pojat olisivat seksikkäitä? Minusta itsekuri on seksikkyyttä ja kypsää miehisyyttä! Tosimies voi olla kilteistä kiltein, mutta missään tapauksessa tosimies ei ole saamaton vastuunpakoilija.
VastaaPoistaJostain syystä tämäkin asia on pitänyt oppia kantapään kautta. Edellinen mieheni oli hurjan kiltti. Ja myös erittäin seksikäs uskaltaessaan näyttää tunteensa ja haavoittuvuutensa. Ehkä isoin ongelma suhteessa oli ikäero ja tietynlainen musta-valkoisuus, joka johtui hieman myös tuosta ikäasiasta. No jatkossa osaan kyllä arvostaa kiltteyttä entistäkin enemmän. :)
VastaaPoista