Opetusharjoituksia, tunneheilahteluja ja auktoriteettivastaisuutta

Olemme alkaneet oikeasti harjoitella opettamista ja tehneet kotitehtäviä ihan urakalla. Anatomian opiskelu englanniksi on hauskaa, mutta vähän työlästä, koska en oikeastaan tunne termistöä juuri lainkaan. Lukion biologian kursseista on jo aikaa ja nekin kävin suomeksi. Istumista on edelleen paljon. Tällä viikolla tunteja on vielä pari lisää, mutta osa on sentään yin-joogaa, ei pelkkää istumista tai opettamista. Ihan hyviä juttuja, mutta olen ihan onnellinen, että tämä tosiaan kestää vain neljä viikkoa ja sitten on taas vapaata. Kaipaan kaiken työpuurtamisen jälkeen aika paljon vapaata aikaa ja keveyttä. Rakastan joogaa, mutta opettamisesta en ole niin varma. 

Kaipa tämä kommuuniasuminen on hieman raskasta välillä, kun en ole siihen tottunut. Olen auktoriteettivastainen ihan selvästi. Olen sitä töissäkin ja vielä enemmän lomalla. Joogaopettajan mielestä kyse on varmasti länsimaisesta egosta, mutta minulle enemmänkin tarpeesta ja vapaudesta ajatella itse. Aasialainen guru -tyyppinen yhden opettajan seuraaminen ei vain selkeästi sovi minulle. Olen siihen liian vallaton ja kyseenalaistava. Tai ainakaan en ole vielä tavannut sellaista opettajaa. 

Lisäksi minua hieman rasittaa, että jollain tavalla opettajani ilmeisesti olettaa kaiken olleen minulle kauhean helppoa, koska olen notkea. Ja harjoitukseni heikkoudet ovat enemmän laiskuutta tms. Että en ole joutunut tosissani tekemään töitä, koska olen voinut mennä notkeana ihmisenä asanasta toiseen. Totta ja ihan puuta heinää samalla. Olen notkea, mutta samalla minulla on ollut pitkäkestoinen vamma, joka vei energiaa useamman vuoden. Olen myös kantanut kropassani aika paljon vanhoja tunteita; surua, vihaa, kiukkua, pettymyksiä. Ja niitä olen myös joogassa purkanut. Kiva, jos nyt näyttää taas siltä, että kaikki on ollut minulle helppoa. Samalla tuntuu vähän typerältä. Pitäisikö aina huutaa ulos, että elämä on ollut välillä ihan saatanan raskasta, vaikkei se minusta suoraan ulos päin näykään.  En huuda, annan mennä ohi.

Samalla tajusin, että kämppikseni epävarmuus ahdistaa minua juuri siksi, etten ole koskaan halunnut näyttää omia heikkouksiani. En hae muilta ihmisiltä samalla tavalla tukea ja apua; en edelleenkään ole kovin hyvä siinä. Ja ehkä siksi minua hieman rasittaa hänen tukeutumisensa ja huomionhakuisuutensa nyt. Minun on jotenkin vaikea sallia hänelle sitä, mitä en salli itselleni. Tajuan, etten edelleenkään ole ihan oma itseni esimerkiksi täällä. Vedän helposti edelleenkin vähän kovempaa ja pärjäävämpää roolia, koska siihen olen tottunut. Tuntuu mukavan turvalliselta ja samaan aikaan hieman rasittavalta.