Jostain syystä nämä ulkomaan joogamatkat edelleen nostavat jonkinlaisen sisäisen pyörremyrskyn. Kotona oli paljon tasaisempaa. Tänään aamuharjoitus oli fyysisesti melko kevyt, nukuin hyvin ja olen alkanut kotiutua, mutta henkisesti hyvin raskas. Tällä kertaa ei varsinaisesti istuinkyhmyn alue, vaan yleisemmmin vasen lonkka ja jostain lantion pohjalta nousevat kivut. Samaa tuttua, vanhaa emotionaalista tuskaa, jota on ollut niin monta vuotta. Ja tiedän tasan tarkkaan mihin se liittyy, ja mistä se nousee. Toisaalta tunteiden tulo liittyi ehkä jollain tavalla eiliseen keskusteluun italialaisen Alberton kanssa jooga-asanoiden, fyysisten tuntemusten ja henkisten kipujen välisestä yhteydestä. Esimerkiksi suptakurmasana on pitkälti hyväksymistä. Kun hyväksyt asanan mahdottomuuden, oman kehosi rajoitukset, hyväksyt samalla itsesi, elämäsi ja koko maailman. Kuulostaa juhlavalta, mutta minulle se oikeasti nostaa juuri kyseisiä tunteita esiin. Kyse on loppujen lopuksi vain antautumisesta ja hyväksymisestä. Ja irtipäästämisestä.
Alberto on 49-vuotias taiteilija, joka asuu Pariisissa, ja on joogannut pitkään. Ja on täällä ilmeisesti poikaystävänsä kanssa. Hänen joogaharjoituksensa on muuttunut dramaattisesti viime aikoina, johtuen luultavasti siitä, että hänen sisarensa kuoli hiljattain ja hänen 77-vuotias äitinsä tarvitsee entistä enemmän huolenpitoa. On tavallaan itsestään selvää, että kun elämässä tapahtuu isoja asioita, monet pienet asiat menettävät merkitystään. Mutta koska erityisesti ashtangajooga pyörii niin paljon fyysisen harjoituksen ympärillä, on tervettä puhua siitä, kuinka katoavaista kaikki kuitenkin on. Ja kuinka vähän merkitystä on sillä, saako taaksetaivutuksissa kiinni nilkoista vai ei. Samasta asiasta puhuttiin myös ollessani Intiassa. Tärkeää on ymmärtää harjoituksen merkitys, mutta vielä isompi merkitys on elää itselle tarkoitettua elämää. Ja esimerkiksi pitää huolta läheisistään, kun elämä sitä vaatii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti