Näin eilen vanhoja työkaverita ja oli mukava ilta. Törmäsin myös miespuoliseen ystävääni, joka on start-up yrittäjä ja entinen työkaverini useamman vuoden takaa. Hän on n. 40v. hauska, särmikäs ja kunnollinen perheenisä. Olemme tunteneet siitä asti, kun minä olin pieni gradutyttö tekemässä toimeksiantoa, eli suhde on vähän isovelimäinen. Hän mm. antaa minulle aina ohjeita rakkauselämääni, En nyt tiedä, onko niistä ollut valtavasti hyötyä, mutta hauskaa se on ollut. Eilen puhuimme paljon ikäeroista ja henkisestä kypsyydestä.
Toinen meitä isosti yhdistävä tekijä on työ, eli tavallaan minua kiinnostaisi hänen firmansa jutut, mutta ajoitus ei vaan ole vielä natsannut. Ja jotain palkkaakin olisi tietysti mukava saada, mikä ei nyt yrittäjyydessä ole aina itsestään selvää. Eilen päädyimme puhumaan iästäni ja sain synkän tuomion; 33-vuotiaana naisena olen tikittävä aikapommi. Lopputulos oli, että minun pitäisi nyt äkkiä tehdä se lapsi jonkun isomman firman laskuun, ja sitten voisin tulla heille töihin. Teimme jopa alustavan sopimuksen aiheesta, ja löimme miehekkäästi kättä päälle.
En ehkä haluaisi kuulla vastaavaa analyysiä keneltäkään vähemmän tutulta, mutta eilinen keskustelu oli niin hupaisa, ettei siitä voinut suuttua. Ja kieltämättä olisi aika karua mennä töihin kaverin hädin tuskin jotenkin pystyssä pysyvään firmaan ja maksattaa sitten omat äitiyslomakulunsa siellä. Ongelma sinänsä ei ole minulle lainkaan ajankohtainen, mutta ymmärrän hyvin hänen kantansa. Toisaalta vähän masentavaa ajattelua, koska ajattelin vaihtaa syksyllä työpaikkaa. No isoissa firmoissa asioihin suhtaudutaan maltillisemmin, en vaan haluaisi enää isoon firmaan.
Jooga on sujunut jo paremmin, pientä hengityksen takkuilua edelleen havaittavissa, mutta toipuminen vie oman aikansa. Töissä lasken päiviä, hyvä jos en tunteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti