Yksi läheisimmistä ystävistäni "muutti" tänään Nepaliin. Ainakin asettui sinne nyt pidemmäksi aikaa, ja taakse jäi varastollinen tavaraa, muttei muuta. Ei asuntoa, ei työpaikkaa, ei mitään, mikä sitoisi. Onneksi matkailuhullut ystävät tulevat perässä, maailma on niin pieni kylä nykyisin. Jos sen niin haluaa nähdä. En osaa olla nyt haikea, koska pian jo kyläilen siellä. Ratkaisu on toki herättänyt valtavasti ihailua, mutta myös ihmettelyä. Rohkeuteen ei olla totuttu, kuolettavaan rutiiniin kyllä. Ja siitä marisemiseen.
Tekisi mieli aloittaa hirvittävä, epäkiinnostava valitus siitä, kuinka minua ei huvita mennä huomenna töihin. En kuitenkaan lähde siihen, koska kohta se loppuu. Valittaminen ei vähennä aamuja eikä tee huomisesta yhtään inspiroivampaa. Maanantaiallergia kestää enää 3 maanantaita, kyllä ne nyt pitäisi kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti